Harvat

Onko olemassa diagnoosia häiriölle, jossa kaikki normaalit elämän yltäkylläisyydet eivät tuo tyytyväisyyttä? Ahneus?

 Vaikka kaikki on hyvin, mikään ei ole. Tänään on vahvimpana ikinä, sen ensimmäisen kerran about 4-veen jälkeen, etten tiedä miten päin olla vaikkei mikään olekaan vialla.

 M pisti tänään vanhan luurini toimimaan, enkä voi nieleskelemättä sanoa, ettenkö kaipaisi joitain ihmisiä menneiltä vuosilta, eipä sillä että niitä olisi silloinkaan paljoa ollut, jotta on melko helppo päätellä keitä. Puhelimesta löytyi kasoittain vanhoja viestikeskusteluja, siltä ajalta kun vielä kommunikoin kenenkään kanssa, enkä tiedä oliko virhe katsoa ne, vai olisiko suurempi ollut olla katsomatta.

 Koko kroppaa puristaa ajatus siitä, että ympärillä on kyllä perhe, mutta silti on kertakaikkisen yksin. Se voi mennä niinkin, kaikessa kummuudessaan. Ilman muuta sitä on kiitollinen kaikesta mitä on yrittänyt männävuosina rakentaa, mutta samaan aikaan tunnen olevani ihmisen irvikuva, joka koettaa tehdä kuten kuuluisi, silti saamatta hyväksyntää keneltäkään. Hyväksyntä. Sitäkö mä loppupeleissä haen?
Tuntuu, että lähivuosien tekemisillä on yrittänyt lähinnä paikata jotain mikä puuttuu. Ihmekös, jos sitä huomaamattaan karistaa pois kaikki joiden kanssa oli oikeasti hyvä olla. Ahdistaa. Onko äidin luvallista sanoa näin saamatta leimaa hullusta emakosta? No, eiköhän mulla niitä leimoja ole jo tusinan verran otsa täynnä muutenkin, kiitos itseni kun asioitani näin jaan.

 Ps. Onko olemassa siedettäviä appivanhempia? Entä kaksinaamattomia ihmisiä? Sitä on melko loppu, enkä enää jaksa kuulla, mitään.

Yksi harvoista asioista, joista saan enää mitään irti. Jotta kenenkään ei tarvitse tehdä johtopäätöksiä, sanottakoon että edelleen vauvani mun on se suurin valo ja voima. Turhautuneisuus elämään ei automaattisesti tarkoita turhautumista äitiyteen. 

Outoja unia

Monena edeltävänä yönä yksi ja sama ihminen omasta menneisyydestä (todella lyhyeltä ajalta) on haahuillut mun unissa. Viime yönä vierailu tapahtui taas, ja tällä kertaa raskaissa merkeissä, kaveri kun lähetti postikortin, jossa oli kuva tästä itsestään sytostaattihoidoissa, jostain syystä nenäletkun kera. En ole ollut tekemisissä edes omissa ajatuksissani kyseisen ihmisen kanssa sitten vuoden 2011?, joten on kummallista että tämä tuli nyt rytinällä alitajuntaan.
En ikimaailmassa usko, että tämä henkilö olisi ikinä eksynyt, tai eksyykään tänne kuolleeseen blogiin, mutta jos tähän on edes 0.00000000001% mahdollisuus, mene hyvä mies lääkärin tarkastukseen.
Tiedän kuulostavani hullulta, mutta tää ei ole ensimmäinen kerta kun näen unta jostain vastaavasta, ja parin vuoden päästä selviää että juttu on tavalla tai toisella käynyt toteen. Jeps, nauran itekin itselleni.

Tuntuu oudolta kirjoittaa niin ettei itsekään usko viestin koskaan tavoittavan henkilöä, mutta tunnistanet itsesi siitä, että kuunneltiin yönä eräänä......yritän ihan oikeasti pinnistää että muistan mikä hitto oli yhtyeen nimi, ja googlaankin parhaillani ainoan muistamani laulun sanoja...haaa, Transatlantic! Jotta sitä.
Pistäisin ihan oikeasti viestin vaikka facebookin kautta (koska en enää menetä mitään omilla hulluuksillani), mutta jos rehellisiä ollaan, en muista ihmisen koko nimeä.

Avautuminen arjesta, lue jos vakavasti harkitset lapsia

Ensiksi se normaali litania, vauva on maailman rakkain ja toivotuin, mutta äitiydessä on ne nurjatkin puolet.

Tytöllä on viimeiset alta pari kuukautta ollut ihan mieletön mikään-muu-kuin-äiti-ei-käy-kausi, joka on koetellut omaa henkistä ja fyysistä tasapainoa enemmän kuin mikään tähän asti. Teini-iän myllerrykset, syömishäiriöt ja pään epätasapaino ei ole ollut mitään verrattuna siihen mihin kaikkeen tällainen vaatii yhden ihmisen repeytymään. 

Kodin pyörittäminen on pitkälti myös asennekysymys, sillä eihän se muuta ole kuin oravanpyörää, siivoaa, sotkee, siivoaa, sotkee, siivoaa. 

Asia, jolla loppupeleissä ei ole sen kummempaa virkaa. 

Kukaan ei siitä vahingoidu, jos ei siivoa päivään tai pariin, ja sotku, pöly, koiran kurajäljet ja astiat ovat jatkumo, ne eivät lopu siivoamalla ja kyse on vain niistä hommista mitä itse näkee tarpeellisiksi kotonaan. Tietysti on myös niitä mitä tekee toiselle, vaatteiden pesu ja viikkaus, ruoanlaitto ja mailien kirjoitus (toimin myös marcon sihteerinä ja hoidan suurimman osan tämän viesteistä, en edes tiedä miksi). Koiran huolto myös. Tosin Cooper on tässä kohtaa jälleen se kaikkein helpoin tapaus ja tuottaa mulle suurta iloa kun näen sen riemua, se on mun arjen valopilkku vauvan kanssa.

On niin hölmöä sanoa että vauva on sekä voimavara, mutta myös niin suuri rasite ettei ole tosikaan. Mutta se on täyttä totta. 

Kunpa vain oma pää ei olisi niin itsepäinen, ette voisikin antaa niiden ei-niin-akuuttien olla. Kaipa vaan pelkään, että asiat sitten kasaantuisivat, jos jätän päivän välistä.

Mitä toivoisin itselle tässä kohtaa, olisi kyky vain olla. Antaa asioiden olla ja nauttia maailman ihanimmasta vauvasta, joka ei mitään muuta tahtoisikaan kuin äitinsä 110% huomion. Mutten kykene, en osaa pysähtyä. Jos jätän siivoamatta ja hoitamatta tekemättömiä asioita se aiheuttaa mulle ihan kamalan olon ja muutun totaaliseksi hirviöksi hermostuksissani. En vauvaa kohtaan, en ikinä. Marco on se jolle puran kaiken, ts. ilkeilen ja valitan. Se on väärä tapa purkaa, koska näin aiheutan vaan mielipahaa kumppanille ja menetän oman persoonani sulalle toisen ärsyttämiselle purkamalla omaa pahaa oloani.

Tämä oma neuroottisuus asioiden hoitamisen suhteen oli semirankkaa jo ennen vauvaa, mutta nykyään se on kidutusta, kun yritän pyörittää arkea vauvan kanssa, joka ei suostu tekemään muuta kuin olemaan sylissäni. Mikäpä siinä, jos viihtyisi muualla tai edes nukkuisi tuon tuosta, mutta tyttö on päättänyt kukkua suurimman osan ajasta ja nukkuu tälläkin hetkellä maksimissaan 30min per päivä (yöt 7h muutamalla syötöllä, eli enpä taas voisi edes valittaa..).

Rakastan olla vauvan kanssa, mutta liiallisuuksiin mennessään, kun kyse on ihan aidosti 24h duunista niin ettet pääse edes pissalle yksin, alkaa mieli jo järkkyä.

Huomoidaanpa nyt sekin, että mulla on tässä vain yksi vauva. Voisi olla enemmänkin. Huh.

Tunnen toimivani puoliteholla vauvan tuoman hidasteen takia, vaikka samaan aikaan oikeasti käyn moottori kolminkertaisella teholla aiempaan verrattuna. Eipä ihme, että syön rekkamiehen annoksia.

Päivät täyttyy siitä että kannan tyttöä mukanani kaikkialle ja teen oikeastaan joka ikisen asian tämä käsivarsilla tai kantorepussa. Kaivan kukat maahan ja teen penkit, ripustan pyykit, laitan astiat, teen ruokaa, luuttuan lattiat, vaihdan lakanat, organisoin muuttokamaa (ollaan tosiaan muuttamassa myös tämän kaiken keskellä ja on tullut roudattua henkihieverissä painavaa tavaraa yksin ylös mäkeä samalla kuunnellen kun tyttö huutaa ihan hulluna isoäitinsä sylissä vaatien että tulen takaisin, samalla oma sydän särkyen ja pettäen), meikkaan tyttö rinnalla, heitän koiralle frisbeetä, hoidan ostokset ja maksan kassalla yhdellä kädellä tyttö sylissä. Kaiken. Teen. Vauva. Sylissä.

Tyttö ei suostu nukkumaankaan yksin. Nukahtaminen tapahtuu vain syliin tai viereeni, ja etenkään sylistä en voi siirtää nukkumaan omilleen, herää välittömästi vaikka millä lailla yrittäisin lavastaa tytölle "käsivarret ympärille" sänkyynkin laittaessa. Vierestä pystyn joskus sniikkaamaan pois ilman että herää. Omaan sänkyyn nukuttaminen on siis tähän asti ollut mahdottomuus. M nukkuu nykyään erillään, jotta saa nukuttua häiriöittä.

Tuntuu siltä, että olisin vanki. Aiemmin tyttö ei hyväksynyt olla edes isänsä seurassa, mutta se on viimein muuttumassa. Marco vaan on aika vähät tunnit kotona tätä nykyä, ja ollessaan on umpiväsynyt päivän päätteeksi, enkä tahtoisi tyrkätä vauvaa tälle. Ja jos joskus tyrkkään, M yleensä seuraa mua vauva sylissään pelkästään odottaen että otan tämän takaisin. Se on todella ahdistavaa. Ja jos mainitsen siitä, M suuttuu.

Oma aika. Sitä ei ole olemassa. 

Voin rehellisesti sanoa, että nykyään ärsyttää ihan hemmetin paljon, jos joku yksineläjä pikkukämpässään valittaa että onpa taloudessa paljon duunia. Suututan tällä varmaan taas, mutta ihan sama.

Silti, en mistään hinnasta vaihtaisi tätä kaikkea pois. 

Apua tosin huolisin, ylpeys on viimein nielty.

Ne alun pikkuvauvakuukaudet ovat jo niin hatara muisto enää, etten voi uskoa sitä että pikkuinen on joskus nukkunut suurimman osan päivää. Ilmankos pesin lattioita jo pari päivää synnytyksestä. Sillon oli aikaa.

Kuulostan taatusti sekavalta, katkeralta ja marttyyriltä. Aivot hapertuu tämän kaiken keskellä, enkä voi käsittää miten puhki, ärsyyntynyt, onnellinen ja surullinen sitä voi olla, kaikki samaan aikaan.

Kirjoitan tätä nyt "omalla ajallani", ts en saa unen päästä kiinni ja teksti onkin väsyneen monitoimikoneen luokkaa.

En olisi ikinä uskonut miten paljon vauva voikaan äitiään tarvita. 

Nyt tiedän.

Ja olen imarreltu. Mutta niin älyttömän väsynyt myös.

Ja pahoillani omalle äidilleni, nyt tiedän minkälaista tämä voi olla.

Vihdoin hyvä jossain

Kautta aikojen mulla on ollut huono tapa vertailla itseäni muihin, aina päätyen potemaan suuren suurta alemmuuskompleksia. En tiedä miten asian laita oikeasti on, mutta useimmiten käsitys omasta itsestä toisten silmin on aina ollut koppava, ylpeä, itseriittoinen ja nyrpeä, tätä pelkään sen olevan.
Totuushan on vähän toinen, koen olevani alempana kaikkea ja pelkään kohdata toisia ihmisiä pelkästään siksi, että uskon jotenkin olevani heille haitaksi/vaivaksi. Jos menetän instassa pitkäaikaisen seuraajan, mietin viikon päivät mitä ihmettä olen tehnyt väärin.
Väärin teen miettimällä, sillä moisella asialla ei pitäisi olla pienintäkään virkaa ajatuksissani. Aika kipeää se onkin, mutta internetin puolella oleskelu on aina ollut mulle sellaista. Mietin liikaa, varmistelen ja pelkään ihan outoja asioita. Pelkään jopa kommentoida tai saada kommentteja, vaikka ulkopuolisen silmin niin tuskin voisikaan olettaa.
Kaikki on ristiriidassa. Oudointa on, että samaan aikaan käyttäydyn kuin luulisin olevani maailman napa, vaikka tiedän ettei kukaan välitä kovinkaan paljoa miten yksittäinen ihminen loppupeleissä netin puolella käyttäytyy. Koska en välitä itsekään.


Vertailu juontaa ihan puhtaasti lapsuudesta, jolloin suuri tekijä tälle kaikelle oli opettajien tekemä vertailu itseni ja vanhemman siskoni välillä. Inhosin sitä, enkä edelleenkään oikein ymmärrä miksi näistä asioista elämöitiin suoraan edessäni.
Yhtä lailla lapsikin kuulee.

Aiempina vuosina en ollut vielä löytänyt mitään, jossa voisin itse olla jotenkin hyvä tai etenemään kykenevä, mutta nyt alkaa näyttää että ne jutut ovat vihdoin ja viimein löytymässä.

Ja näitähän juttuja ovat esimerkiksi mamailu ja kaikenlainen venyttelytoiminta, aidoksi joogaksi se toivottavasti jossain kohtaa muuttuu, atm en osaa juurikaan mitään, mutta halu oppia on palava.
Kehon hallinta on mulle todella suuri juttu, sillä sitä kautta pystyn kanavoimaan kontrollin myös päähän.
Tahdoin jossakin kohtaa pienenä (salaa) ballerinaksi, ja voin ihan hyvin myöntää, että vituttaa etten ryhtynyt.

Äitihommat taasen tulee jotenkin luontaisesti, ja vaikka tiedänkin että teen monia asioita aivan päinvastoin kuin miljoonat muut, ei se tee musta huonompaakaan, ainoastaan erilaisen. Venyttelyissä sama. Tuskin koskaan teen normikaavojen mukaan, mutta ainakin nautin siitä ja tiedän että pystyn kehittymään.

Tasapaino, tuo raskauden aikana menetetty asia. Meinasin kaatua paremminkin.

Run away

Vielä ei ole aika asettua kokonaan paikoilleen. Tähän asti kaikki aiemmat kodit ovat jääneet puolitiehen, ei ole osannut ripustaa tauluja seinälle, sisustaa ja tehdä paikkaa täydelliseksi juuri itselle, perheelle.
Jokin on aina estänyt, ja huomaamatta pois lähteminen on aina ollut todella simppeliä, sillä mikään ei ole sitonut kiinni, kaikki on ollut jotenkin irrallaan.
Toivon, että loppuvuodesta ollaan jo paikassa, jossa voin viimein alkaa pesimään, sanan kaikessa merkityksessä.

Siellä on meri, lähellä.
Siellä on luonto.
Siellä on monipuoliset kouluttautumismahdollisuudet, sekä minulle että tytölle. Ja tytölle etenkin se pieni kyläkoulu ekoina vuosina.
Siellä on oma rauha.
Siellä ei ole sukulaisia.
Siellä voi hengittää.
Siellä voi aloittaa alusta.
Välittämättä muiden ajatuksista, säännöistä, mielipahasta ja myrskyistä.
Tunnen silti syyllisyyttä lähteä pois. Mistäpä en tuntisi.

M sanoo aina, että nyt ja tulevina vuosina tyttö on se ainoa asia, josta mun pitää huolehtia, täysillä. Siispä, tahdon kasvattaa tämän jossain ihan muualla kuin Chicagossa. Ja opettaa niitä arvoja, joita lapset nykyään pelikonsoleja hakatessa eivät ole kuuna päivänä rekisteröineet. En väitä tai tiedä, onnistunko. Mutta aion yrittää.

Onnistunko voisi olla venäläinen sukunimi.

Haaveita

Uskon siihen, että asioita tapahtuu, jos niitä haluaa kyllin kipeästi. Viime vuodet ovat sen näyttäneet. Pian en tosin uskalla enää toivoa mitään, sillä liian onnellisena tulee surulliseksi.


Päivän pohdintana on muuten ollut, että inhimillisyys on pelkkää irvailevaa mielikuvittelua, toive ja valhe siitä miten pitäisi olla, muttei koskaan ole, tai tule olemaan. Vähän kuin hitlerin käsite arjalaisista. Se ei vaan käsitteenä toimi. Toimisi kenties, jos ihmisluonto ei olisi luonnostaan paha, itsekäs, salakavala, valehteleva ja ahne.

Mennäpä asumaan autiolle saarelle, tietämättä mitään muun maailman tapahtumista. Kun ollaan siinä pisteessä, että pahuus menee yli, ei siitä enää tahdo edes kuulla.

Ihana kamala imetys

Tässä tekstissä on paljon asiaa tissistä. Jos se ärsyttää, jätä väliin.


Ennen vauvan syntymää kummastelin kovasti mediassakin välähdelleitä imetyskohuja. Oli "liian vanhaksi" imetettyjä lapsia, julki-imetyksen piinaa, nuorten äitien kieltäytyminen imetyksen kokeilemisesta, tissijuttuja kaikkinensa.
Tissijuttu jatkukoon täällä, sillä tämä aihe on alkanut koskettaa muakin - ja paljon.

En koskaan aiemmin ymmärtänyt mitä se tarkoitti, kun luin äitien pelosta maidon riittämättömyyden suhteen, tai kuinka imetys voisi olla kokopäiväduuni, ja olin ikionnellinen & varma kun vauvan ensimmäisenä kuukautena maitoa tuli niin paljon, etten olisi ikimaailmassa selvinnyt ilman monituisia liivinsuojia x vrk. Onneksi pumppasin tuolloin pakastimeen, sillä melko pian tyttö alkoi näyttämään merkkejä nälästä.
Maidon tulo väheni kuin seinään ja toinen rinta lopetti sen tuotannon kokonaan noin viikoksi. En tiedä kuinka paljon oli vaikutusta sillä, että kuuntelin neuvolan ohjeita alun suihkutissiongelman vuoksi ja aloin imettämään muutamia kertoja vain samasta rinnasta. Kenties toinen ei saanut näin tarpeeksi ärsykettä ja alkoi niin vähentämään tuotantoa. Voi kun tietäisinkin. Yllärinä vain tuli, että maidon tulo tyssäsi kokonaan. Luulin sen olevan mahdottomuus.

Kauhuissani toisen rinnan toimimattomuudesta pidin muutaman intensiivisen tissittelypäivän, jolloin lähes pakotin tytön olemaan toimimattomalla rinnalla koko ajan, imetin myös mitä eriskummallisimmissa asennoissa, vauvan pää tullen kainaloni alta, ns. ylösalaisin ja ties mitä. Haudoin tissiä lämmössä, menin saunaan, pumppasin, nipistelin nänniä, hieroin tissiä, tein kaikkeni että se aktivoituisi taas. Sain jonkin verran tuloksia muutamassa päivässä ja rinta alkoi tuottamaan taas n. puoli desiä päivässä, joka sekin oli erittäin paljon ja arvokasta verraten ei-mihinkään. Oli vuoropäiviä, välillä vauva ei saanut mitään irti pitkänkään koetuksen aikana, välillä irtosi vähän.

Aika pian toinenkin rinta vähensi tuotantoaan. Vauva alkoi olla kiukkuinen illalla, ei tahtonut tissiä, sillä kummastakaan ei tullut mitään. Marco panikoi ja syyllisti mua, olisi tahtonut lähteä heti kauppaan hakemaan korviketta, johon sanoin heti tiukan ein. Ihan ymmärrettävä reaktio italialaiselta. Ruoka on tärkeää, ja entäs jos oma lapsi ei sitä saakaan tarpeeksi.

Raivoissani ja suruissani potkin jopa miehen ulos meidän makuuhuoneesta ja lukitsin oven, jotta pystyin keskittymään imetyshommaan satasella, yrittäen rusentaa tissistä edes muutaman tipan tytölle.
Iltojen alkaessa olemaan näin vaikeita, aloin sulattamaan pakastinmaitoa, ja tyttö pysyi tyytyväisenä.
Varasto ei kuitenkaan ollut loppumaton, ja muutamassa viikossa pakastimen tuoma apu oli käytetty, finito. Vaikka käytin iltaisin pulloa, pidin aina huolen siitä että molemmat rinnat saavat tarvittavan stimulaation. Öisin vauva oli lähes koko ajan kiinni tississä, sillä tyttö osaa syödä unissaankin ja tykkäsi pitää rinnan koko ajan itsellään, mutta vain öisin.
Tämä ei mulle ole ollut kovinkaan mukavaa, sillä väsyneenä koko kroppa alkaa tuntua ärsyttävältä, eikä tissiä nykivä liike klo 23-04 hammasta purren ole mitenkään mukavaa.
Meillä ei siis ole ollut kyse rintojen stimulaation vähäisyydestä, päin vastoin. On jopa tuntunut siltä, että mitä enemmän tyttö on tissillä, sitä vähemmän maitoa tulee.
Tyttö kun syö 30min-1h välein, eikä rinnat saa hetkeksikään lepoa.
Öisin varsinaisia syöttöjä on kolmisen kertaa/ tissi suussa koko ajan.

Ongelma on jatkunut, välillä on ollut hyviä kausia, välillä huonoja. Takana on vasta 4kk, mutta tuntuu kuin tätä olisi vääntänyt jo vuoden päivät.
Asioita, joilla olen koettanut lisätä maidon tuotantoa, ja joilla on ollut mitään vaikutusta:

- syön rekkamiehen annoksia
- olut 0,0% (enkä saa alas muita kuin maustettuja, jotka eivät oluelta maistu)
- ohra monissa muodoissa
- vesi, pyrin juomaan lähes koko ajan
- imetystee, (sarviapila ja fenkoli olleet parhaita)
- yogi-teet, jotka sisältävät ohramallasta
- hyvin nukkuminen
- stressittömyys
- vähäinen liikunta
- suklaa

Imetys näyttää vaativan sellaisen hylje-dieetin. Lepää paljon, syöden suklaata ja juoden olutta, miettien positiivisia ja huoletta kaikesta. Voi kun tämä olisikin niin helppoa toteuttaa.

Tilanne lähiviikkoina on ollut entistä haastavampi siksi, ettei tyttö enää tykkää niin paljon rinnalla olemisesta, eikä suostu keskittymään siihen. Päiväsaikaan imetys on muuttunut pelkäksi kiduttavaksi sähläämiseksi. Tyttö itkee nälkää, tulee tissille, repäisee itsensä pois, haluaa takaisin, pois, takaisin, pois, takaisin. Ja tätä jatkuu kunnes en enää kestä.
Imetys on alkanut tuntua epämukavalta sekä henkisesti että fyysisesti.
Tietysti onnistuessaan se on ihanaa.
En olisi ikinä uskonut, että tämä voi mennä niin vaikeaksi.
Ja ennen kaikkea yllätyin siitä, että imetys voi kuin voikin epäonnistua. Alun perin olin jotenkin siinä uskossa, että naiset jotka käyttävät korvikkeita, eivät vain halua imettää esimerkiksi siksi, että rinnat menee siitä vähän "pilalle", myönnän täysin tietämättömyyteni. On melko umpitahvo olo taas, ja hävettää etten ole tietänyt paremmin.

Tuntuu että tästä olisi jo ikuisuus.

Korvike on edelleen sellainen kammottava sana mulle (huom. en silti todellakaan pidä sen käyttöä pahana asiana), ja yritän vielä sinne 6kk ikään mennä täysimetyksellä, mutta voin sanoa että se on vaatinut työtä. Tavallaan sitä on myös ylpeä, kuinka on tullut huomattua millaiseen akrobatiaan ja soveltamiseen sitä taipuu tarvittaessa.

On täysin tavanomaista että teen normaaleja kotihommia vauva rinnalla (koska tyttö ei ole koskaan siitä pahastunut), enkä olisi ikinä uskonut että pystyn vielä tässä iässä opettelemaan vasemman käden käytön, niinkin pitkälle että pistän sillä maskarat ripsiin, aluksi nenään, väärällä kädellä.

Onnittelut

Joku on löytänyt tämän blogin ylläolevilla hakusanoilla. "Naisia sukkahousuissa" vielä ymmärsin.

Tämä

Voin rehellisesti sanoa, ettei ole parempaa.
(Palaan toki asiaan ensimmäisten hampaiden myötä, uhmaiässä jne.)

Jos muuten olen kadonnut muiden blogien lukijoista, on siihen syykin; yritin poistaa itseäni yhden lopetetun sivuston listoilta, nappi ei toiminut, painoin sitä monen monen monta kertaa - tuloksena yli puolen luettavien blogien poisto. Ja kyllä, hävettää liittyä uudelleen. Nyt kun käytän malttini 150% vauvaan, ei sitä oikein riitä muuhun. Marco voisi tästä kertoa paljon lisää.

Oho, elämä ei olekaan kurjaa

Onnellisuus on kumma käsite. Edeltävänä päivänä voi olla rakkaudessa jokaiseen oman elämänsä yksityiskohtaan, kunnes seuraavana päivänä se kaikki on jo hälventynyt, unohtunut.
Vuoristorataa ja kuoppia.
Havahduin tähän siksi, ettei tätä ole enää aikoihin ollut, ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa kuin männävuosina.


Elämä vauvan kanssa on intensiivistä, niin ettei ole aikaa, halusta puhumattakaan, toteuttaa samaa pyörivää piiriä, jota ylläpiti liian monta vuotta tätä kaikkea ennen. On ollut pakko höllätä otettaan - mistä? Kontrollintarpeesta, neurooseista, surumielisyydestä / sitä kautta märehtimisestä.
Mitään pinkkien pilvien päällä hyppelyä tuskin aloitan koskaan, osa mun negatiivisuudesta tulee aina olemaan täällä, mutta nyt vihdoin on löytynyt tienhaara, jota voi jatkaa vain hyvässä.
Päätä ei enää purista.

Kaiken ohella on silti uudenlainen pelko toisia ihmisiä kohtaan. Liian usein on törmännyt siihen, että perisuomalainen ote elämään on kyräilevän katkera. Jos joku on onnellinen, tätä pitää yrittää talloa alaspäin vähintään selän takana, ilmeisesti jotta saa uutta tulta omien siipien alle. Siksi ajatus rehellisestä "mulle kuuluu tosi hyvää":stä tuntuu nykypäivänä jotenkin riskialttiilta kertoa. Italiassa asiat hoidetaan nopeasti ohi olevan draaman kautta, mutta Suomessa homma on jo pelkkää negatiivisuuteen kasvua, ja asioita märehditään kuukausikaupalla.
Mun pointtia on varmasti aika hankala löytää sanojen takaa, etenkin koska en enää pahemmin kirjoita - miksi? Ei ole negatiivista purettavaa. Sama tuntuu olevan keskusteluissa, syntyy syvä hiljaisuus sen jälkeen kun on kerrottu kaikki tärkeä, eli huono, surullinen ja ikävä. Muuta ei ole olemassa.
Näin ei ole kaikilla, mutta valtaosalla kylläkin.


The italialainen ärähti mulle aikoinaan, sanoi ettei tahdo nähdä musta selkeästi heräilevää puolta, joka oli katkera, nalkuttava ja kaikkeen epätyytyväinen, sellainen joka ei päivässä sano mitään positiivista.
Se herätti, aika paljon. Ja rupesin oikeasti kelaamaan päivän aikana sanomiani asioita. En löytänyt muuta kuin neutraalia ja ikävää.
En tietenkään myöntänyt tätä silloin, mutta se jäi kyllä pyörimään päähän.


Itseään on tosi pelottavaa nähdä toisen silmin, ainakin jos edes alitajunnassaan tietää ettei aina käyttäydy kunnolla. Mulla on tälläkin saralla pitkä duuni edessä, jotta lopettaisin sammakoiden päästelyn omalle kumppanille ja muille joita saattaa vuosien mittaan alkaa pitämään itsestäänselvyytenä.
Vieressä tuhisee maailman paras syy tähän kaikkeen. Jos aion olla roolimalli, en tahdo antaa kuvaa kitisevästä tyttönaisesta.

Kuuluuko onnellisuudesta potea huonoa omaatuntoa? EI.
Maailman lannistavin asia on nähdä ihmisiä, jotka eivät kykene käyttäytymään normaalisti oman onnettomuuden vuoksi. Tuntuu että ne persoonallisuudet yrittää jo katseellaan vetää sua alas sinne turhautuneisuuden ja kyynisyyden maailmaan. Jos sanot, että tässä on lyijykynä, ne vastaa sulle että vittuako tuokin puupalanen on noin lähellä mua, jo koulussa teki mieli tunkea pimeään reikään moiset.
Seuraavalla kerralla et puhu kynistä. Et puhu mistään, jos toinen tukahduttaa jokaisen alkavan lauseen.
Elämä menee hukkaan, nopeasti ja huomaamatta, jos jää koukkuun katkeruuteen. En sano, etteikö välillä saisi antaa koko maailman v.tuttaa, mutta edes muutamana päivänä vuodessa kannattaa tehdä päivätsekkaus siitä minkälaisia juttuja päästelee suustaan. Jos negatiivista on 99%, ollaan jo aika kurjilla vesillä.


Suomen perinnekulttuuri - kateus, inhorealismi, vihaisuus jne alkaa taas maistumaan liian kitkerältä. Rakennan haavekuvia tästä kaikesta irtaantumisesta - miten, minne ja koska? Harkinnalla, kauas ja myöhemmin.
En tahdon tytön kasvavan koko maan, tai vähintään kaupungin, laajuisessa huonossa ilmapiirissä.
Lapsellinen ajatus, että negaatiotko ropisisivat pois maisemanvaihdoksella..mutta kyllä.
Marcoooo..muutetaanko Hawaijille...

Kirjoitan taas pitkään ja hartaasti sanomatta varsinaisesti mitään.

Lupaan itselleni tänä vuonna, etten enää aio potea huonoa omaatuntoa omasta tyytyväisyydestäni. Jos jotakuta ärsyttää meidän perhe-idylli, ei sitä kannata seurata. Sairaalloisen nurinkurista, että ihan oikeasti olen toivonut olevani onnettomampi, jotta muut ihmiset eivät ajattelisi että "niin tuokin hyväkäs tuossa, koskaan ei mitään paskaa joudu kokemaan, phyh". Voi elämän kevät.
Heikko minä.

Koin muuten ensimmäisen mammakateuden (ihailevassa mielessä tosin) kun kuulin neuvolan odotustilassa toisen äidin vauvan imetyksen ääniä. Ihanaa hentoa, huokailevaa ja rauhallista. Omani hotkii kuin italialainen, jotta ääniluokka on sellaista supergulputusta ja jos tissi pääsee hetkeksi tippumaan, se otetaan takaisin erittäin omistavin oym oym oym-äänin. Välissä hirnutaan ja urahdellaan, kuin mikäkin rekkamies. Tyttö ei ainakaan verbaalisesti tule olemaan onneton / kulinaristi jo syntyessään.

Frost

Jouluvalot hienosti löpsähtäneet tuolta kulmasta..symmetrianeurootikon painajainen.

Rakastan tätä näkyä, miten terassin lasit menevät täyteen jääkukkia. 

Kuvassa tosin kovin rajattu totuus, terassi on törkyinen Coopin mutasotkuista ja täynnä erinäistä sälää, jonka siivoaminen jäi multa kesken jo ennen tytön tuloa. 

En malta odottaa kevääseen, jotta voin istuttaa tuohon aidan eteen näkösuojaa, esim. tuijia. Naapurissa kun asuu käsitykseni mukaan varsin seurakunnallisia ihmisiä (plus entinen rehtori), eikä näin pimeässä maassa jaksa laittaa verhoja ikkunoiden eteen joka ikinen päivä. Pieni juttu, mutta mulle ylitsepääsemätön. Tänäänkin oli jo pimeää kun lähdettiin koko porukka vähän kiireessä ulos, meillä oli valot päällä ja puin tytölle ulkovaatteita terassin eteisen huoneen pöydällä, itse vasta siinä vaiheessa että olin saanut yläosat päälle ja muutoin hengasin kalsongeissa. Tajusin myöhässä, että olin pyllistellyt erittäin suoraan naapureille päin. Oon varmaan saanut rukouksia vilauttelusyntieni loppumisen eteen. 

Tsekkasin tämän miten-meille-näkyy-asian ulkoa menemällä pimeällä aidan luo niin että meillä on valot päällä. Se on kuin näyteikkunaa katselisi. Naapurin herra vielä aitahommia rakentaessamme tokaisi, että "emmehän me nyt niin kainoja olla, eihän", kun huolehdin tälle näitä näkösuojajuttuja. Aika varmasti on muuttanut mieltään. Enkä tiedä miksi otan asiasta vielä enemmän paineita, kun sain tietää perheen seurakuntataipumuksesta.

Marcolla on "Jaska-pants".
90 hujakoilla elelevän isoisoisäni kutsumanimi on Jaska, ja tämä käyttää moisia olo-lököhousuja, joita ainakin minä kammoan yli kaiken (vanhuksilla en). Pahimpia ne ovat harmaameleerattuina, sillä miesten niitä pitäessään kuultaa sieltä todella hienosti kulkuset läpi. Vinkkinä nyt kaikille miehille, että älkäähän jooko pitäkö sellaisia julkisesti, ellette itsensäpaljastelusta nauti. Luojan kiitos M:lla on mustat. Tämä tietää varsin hyvin, että vihaan kyseisiä housuja, mutta on ottanut aviotehtäväkseen ärsyttää mua juuri niillä elämän pienillä asioilla, joilla ei oikeasti ole mitään merkitystä kenellekään. Kuten housuilla. En siis kehtaa nalkuttaa asiasta.

2016 on alkanut hyvin, ja aika varmasti tulee olemaan yksi ihanimpia vuosia koskaan. Pää on jo täynnä suunnitelmia kesälle, ei edes mitään ihmeellisiä, sillä yksissään maailman näyttäminen tytölle tulee olemaan ihan huikeaa.
Olin ihan täpinöissäni ja itkuisena, kun kiinnitin vaipanvaihtopaikan yläpuolelle seinäkaapin pohjaan nättejä tarroja perhosista ja kukista & tyttö alkoi heti hymyilemään niille. Muistan vastaavia hetkiä Cooperin kanssa, kun tämä pikkuisena koki jotain ihan uutta, ja silloinkin olin ihan yliherkistyneenä siitä miten toinen voi olla niin iloinen maailmasta. Se, että koen nyt saman oman tyttären kanssa, on niin upeaa etten halua sitä myöntääkään.

 En ikinä tahdo ruveta näkemään tällaisia asioita itsestäänselvyyksinä.