Paluu

Tänään kuulin sen ensimmäistä kertaa puolison suusta. Olen tätä nykyä lihava. Tietysti jälkeenpäin ihmiset yrittävät korjailla, mutta tiedän tuon olevan fakta omasta mielestänikin. Toisin sanoen, paluu meinaa paluuta edellisiin ruokailutottumuksiin, eli pelkkiä nesteitä. Olen niin jumalattoman vihainen itselleni, miksi annoin tilanteen mennä tähän? Niin, koska olen myös nuori ja lapsellinen ja typerä. Tämäkin puolison suusta kuultua tänään. Anteeksi, ei kai tässä muuta voi sanoa.

Muistoja

Vesi oli jotain kolket.  

Kotimaa kutsuu

Me tullaan pikavisiitille Lahteen! Tammikuun puolivälissä. En kerta kaikkiaan malta odottaa että pääsen vierailemaan äitini luona ja näen pikkusisaruksia ja kuningatarkissa Nemeä. Matkaan tyhjällä ruumalaukulla ja haalin mahd. paljon Suomeen jääneitä kamojani mukaan, tällä hetkellä ne ovat itse asiassa äitini kellarissa säilössä.

Teen epätoivoista yritystä pitää pari orkideaa hengissä, vaikka tiedän niiden olevan vaateliaita kasveja. Mulla oli Lahdessa parisenkymmentä huonekasvia, mutta jouduin heittämään ne kompostiin tänne muuttaessa, eipä niitä koneeseen voinut mukaankaan ottaa. Nyt suunnittelen tänne samaa viherrunsautta, vaikken edes tiedä onko Marco kovin innoissaan ideasta.

Täälläkin on täysi talvi päällä.

Kulttuurilliset eroavaisuudet ovat välillä kovinkin mieluisia, sillä aion houkutella Marcon syömään tyypillistä suomalaista joulunajan ruokaa, esim joulutorttuja ja pipareita. Kävin tänään metsästämässä voitaikinaa, sillä en jaksa ruveta vääntämään sitä itse alusta alkaen. No, löysin vähän vastaavaa, mutta se on valmiiksi kaulittua, eli tulos saattaa olla aika lattea. Eipä löytynyt normaalia luumuhilloakaan, eli nyt yritän pärjätä kirsikkahillolla, jonka paistonkestävyydestä en edes tiedä. Minä keittiössä on välillä katastrofi, eli onnea saa toivottaa kun yritän soveltaa vieraan maan vertaistuotteita suomalaiseen safkaan. Olin muuten ikionnellinen tänään, kun Thusisiin lähtiessä huomasin edessä ajavan golfin olevan FIN-rekkarinen. Teki mieli alkaa tööttäillä ja väläytellä pitkiä ja piirtää ajon aikana Suomen lippu paperille, ja heilutella sitä. Olen kerran aiemmin törmännyt täällä suomalaisiin, olivat samaan aikaan lounaalla eräässä ravintolassa, ja minä kuulin kun tarjoilija kyseli ko. seurueelta että "Where are you from". No, kuullessani sanan Finland, mun oli tietenkin ihan pakko alkaa höpöttämään näille ihmisille. Olivat mukavia ja ihmeen avoimia ollakseen suomalaisia, eli en mokannut täydellisesti tai aiheuttanut vaivaannuttavaa tilannetta. Se vaan on niin kotoisan ihanaa jos täällä törmää kotimaalaisiin, tulee turvallinen olo ja samalla todella iloinen, varmaan ihan luonnollista.

Fotoja

Siskoni oli täällä pari päivää sitten lyhyellä visiitillä, tässä pari kuvaa niistä hetkistä.

Meillä oli pieni anniversary-päivä.

Samaistus

http://www.introspekt.fi/artikkelit/pakko-oireinen-hairio/

Mulla täsmää lähespä kaikki, ja lisää on vielä oudompiakin juttuja, kuten näkemiensä asioiden yhdistely mielessä. Tavallaan järjestely. Tiedän että tätä on suvussa, joten en yhtään ihmettele omaa käytöstäni ja alan vasta pikkuhiljaa tajuta että tässä on kyse oman järjen monimutkista eikä pelkästään tottumuksista. Sitä luulee olevansa normaali kunnes joku toinen tulee ja sanoo että hei, toi on vähän outoa.

Mä olen täällä hormonihirviönä, luulisin että kukaan maailmassa ei ole itkeä vollottanut yhtä paljon kuin minä viimeisen viikon aikana. Se on käsittämätöntä, alan itkemään aivan minkä tahansa vuoksi, olkoon positiivinen tai negatiivinen asia. En myöskään osaa lopettaa. Itken niin kauan että en enää näe kunnolla ja mielessäni olen raivon partaalla, kun en osaa kontrolloida omaa kehoani. Parin tunnin päästä itkemisestä silmäluomeni ovat niin turvoksissa etten näe senkään takia. Loistavaa!

Aiemmin normisaldo oli itkeä ehkä kolmisen kertaa vuodessa. Nyt tämä on päivittäistä. Koskahan Marcolla menee hermot. Tiedän meinaan että on todella kiusallista jos joku alkaa itkeä, itse en siedä sitä ja pelästyn enkä osaa tehdä mitään, etenkään lohduttaa, koska sitä taitoa en osaa.

New love

Skipatkaa tämä teksti jos vihaatte tyttöjä jotka myöntävät pitävänsä autoista.

About puoli vuotta polon omistaneena aloin unelmoida että seuraava autoni (polon kuoltua) joskus hamassa tulevaisuudessa olisi bora.

No, toisin kävi, melko äkkipikaan polo meni Norjaan ja minä menin Sveitsiin.

Marco halusi että pystyn entiseen tapaani olemaan täälläkin täysin vapaa liikkumaan ja menemään minne tahdon, aivan kuin Lahdessa asuessani.
Siispä jokin aika sitten haimme tämän ihanan peltilehmän Coirasta (mukava kaupunki ylempänä Sveitsiä, toisella kutsumasanalla Chur).

Toisin sanoen, miten voisin ilmaista syvän kiitollisuuteni siitä, että joku toinen ihminen ymmärtää omia tottumuksia ja tapojani näin täydellisesti?
Ehkä osasyynä oli myös se, että itkin aina polon perään ja kieltäydyin ajamasta mersua.

Nyt ainoa probleema on se, että borahan ei lainkaan ole vielä minun, sillä tähän mennessä en ole kustantanut siitä penniäkään, vaikka olisin heti valmis ostamaan sen omakseni euroissa.
Muttakun täällä on frangit ja mulla ei ole frangeja, eli pystyn omimaan boran vasta kun rupean käymään täällä töissä tmv.

Ylpeyteni on niin suuri, että en kerta kaikkiaan pysty olemaan ajattelematta että aaaagh, mä ajan jonkun toisen autoa, jos en ole itse maksanut siitä mitään. Yritin selittää tätä Marcolle, mutta huonoin tuloksin luultavasti, vaikka tämä kyllä varsin hyvin tietää että mä olen nuori nainen sieltä mahdollisimman itsenäisestä päästä, enkä kerta kaikkiaan sopeudu siihen jos joku tahtoo tehdä tai kustantaa asioita puolestani.

Anyway, bora on unelma, diesel, neliveto ja huikean vahva kone. Kuulostaako epäekologiselta? No ei edes ole! Paitsi ylämäkiserpenttiineillä kulutus on suurempi toki, aivan kuin millä tahansa hybridisähkövoimakompostiautollakin taatusti.

Toinen ongelma boraan liittyen on se, että pelkään aika jumalattomasti kitka- ja nastarenkaiden eroa, sillä koko lyhyen elämäni nastoilla ajaneena ja kitkoista mitään tietämättömänä tuntuu aika hurjalta. Tavallaan odotan että tänne tulee pysyvä lumi, jotta pääsen harjoittelemaan, mutta samalla pelkään ja kammoan.
Olenhan sukupuoleltani nainen.
Se oikeuttaa paljon!


Täällä tulee sokeaksi kaikelle mitä silmillään näkee, en edes kehtaa kertoa kuinka vähäisesti olen käyttänyt kameraani. Viimeksi tosin tänään. Mutta auta armias kun tuohon kuvaamiseen turtuu ihan omalla tavalla täällä. En ole koskaan ollut hyvä ottamaan kuvia, mutta täällä pidemmän ajan vietettyään jopa se kameran käsittelytaito häviää jonnekin, totaalisesti. Käsittelytaidolla meinaan sitä, että osaat ylipäätään pitää kameran käsissäsi.
Otin tänään kuvia huimista vuorista, mutta loppukuvissa ne näyttävät aivan kaameilta.

Tämä on vaikea selittää, mutta en enää voi saada hyvää kuvaa mistään, sillä joko minä tai kamera on lamaantunut kaikelle täällä ympäröivälle kauneudelle.

Piakkoin on odotettavissa että siskoni tulee tänne visiitille, ja hänen kuvaustaitonsa ovat jotakin aivan toista luokkaa kuin omani, tai siis mulla niitä ei ole mutta hän pystyy ottamaan loistavia kuvia jopa paskalla kameralla.
Eli, sitä odotellessa.

I would

Vuonna 1989

Saksalainen tv-elokuva Aschenputtelista, eräs lapsuuteni ehdottomista suosikeista.

Löydän elokuvan ainoastaan Youtubesta pätkittynä. 

Muistan että tämä oli pari vuotta sitten koneellani ladattuna, jonka jälkeen olen sen näemmä poistanut. Eli jostakin netin syövereistä tämänkin leffan voi löytää. Jos joku tietää mistä, tehköön mut äärimmäisen onnelliseksi ja jakakoon infonsa.

Pari tylsää kuvaa Roomasta:

Älkää äglöttykö

Kun kerron tämän:

Olen nainen (tyttö), jonka poikaystävä luuli että olen kasvattamassa penistä itselleni, kun kyseessä oli naistenjutut joita tungetaan alkkareihin tiettynä aikana kuukaudessa.
 

Sydäreitä

Olin taas eilisen illan ja yön sairaana, kroppa ei näemmä vieläkään siedä syömistä ollenkaan. Alkaa olla jo epätoivoista, koska antibioottienkaan ei pitäisi näin monia päiviä jälkeenpäin enää vaikuttaa.

Anyway, aina kipeänä olen mieluummin yksin ja siksi vietin unettoman yön erillisessä huoneessa.

Aamulla oven avattuani törmään ensimmäisenä tähän:

Täällä on meneillään pelotteluyritykset vuoron perään.

Koin sydämenpysäyksen, mutta samalla aamun pelastuksen.

Nyt venaan Marcoa töistä ja mietin miten voisin kostaa.

Kauhuleffojen katsominen Marcon kanssa on ihan toivotonta, viimeksi katseltiin Grudge ja joka ikisen pelottelukohdan aikana se keksi jonkin tavan saada mut kiljumaan, esim. salaa hivuttamalla käden mun pään taakse ja sitten kaunanaisen pompatessa ruutuun Marco tarrasi kiinni.

Tuo kuvassa oleva kallomaski on suuri pelkoni ja yritän piilotella sitä, mutta en ikinä keksi paikkoja josta Marco ei sitä löytäisi.

Jäähyväiset

Maaja kuvasi.

Rakkaalle entiselle Pololleni, joka viettää luultavasti loppuelämänsä Norjassa. Isäni oli kusipää eikä suostunut että oltaisiin ajettu lentokentälle tällä autolla, vaikka olisin kovasti tahtonut tehdä vielä viimeisen tripin ennen Suomen jättöä.

Monien mielestä on taatusti helvetin typerää, että jollakin on tunneside autoon. Niin minäkin ajattelin (en esim. voinut käsittää minkä kumman vuoksi siskoni rakasti niin paljon Caravelleaan), ennen kuin hommasin omani.

Polon kanssa elämäni alkoi olla sellaista mitä halusin sen olevan, pystyin toteuttamaan niitä asioita joiden tiesin olevan päälleni hyvää tekeviä ja pystyin olemaan täysin riippumaton toisista ihmisistä. Reissasin minne halusin ja mihin aikaan vain, yksin yöllä ajaminen oli eräitä parhaita tunteita.
Auton myötä aloin oppimaan myös julkisilla paikoilla liikkumisen.
Kuulostaako oudolta?
Homma meni niin, että tunsin oloni aina turvalliseksi tietäessäni oman auton, oman tilan, piilon, odottavan jossain lähellä parkissa, jos tilanne en-pysty-olemaan-ihmisten-ilmoilla iski.

Jo yksistään tämän vuoksi aloin rakastamaan Poloa. Se teki reilu viikossa sen, mihin puhujatädit ja -sedät ja napit ja siedätyshoidot eivät monissa vuosissakaan kyenneet.

Autot ovat pelkkää peltiä, mutta kyseisestäkin matskusta jonkun on helppo rakentaa suojamuuri.


Nykyään Polo on tosiaan isäni nimissä ja Norjassa, en mä voinut sitä mukaankaan tänne ottaa.
Veikkaan että sinne se myös jää, kilometrejäkin taisi jo mun käytössä olla yli 400 000. 
Kaipaan ajamista aivan hirveän paljon, täällä en voi sitä toteuttaa kun en tiedä mitään automaattivaihteisista.

Lisäisin tänne Polon elämänkaaren kanssani kuvin, mutta en taida kehdata koska saisin taatusti ilmaan turhan tragikoomisia fiiliksiä.

Pointti oli: jää hyvästi ihana entinen autoni ja kiitos kaikista kilometreistä. Kiitos myös niille Jyväskylän automyyjille jotka jäävät historiaan niinä harvoina autokauppiaina, jotka myivät mulle aikanaan täydellisen ehjän käytetyn auton.

Pitäkää mua autohulluna ja typeränä, ihan vapaasti.

Nimeän itseni kiukuttelijaksi

On ihan käsittämätöntä miten pienestä alan jurottamaan ja sulkeudun täysin.
Kommunikointi on tuolloin äärimmäisen vaikeaa, vaikka useimmiten tahtoisinkin pystyä puhumaan ja kertomaan että mikä nyt mättää.

Pieni osa mielestäni kai tahtookin asioiden olevan jollain lailla huonosti, sillä tämä johtaa siihen että pääsen marttyrisoimaan ja olemaan vaikea ja surkuttelemaan elämän kauheutta ja asioiden vaikeutta - vaikka todellisuudessa mikään ei ole huonosti.
Ihan käsittämätöntä.

Hyvä asia on kuitenkin se, että nykyään tiedostan tekeväni näin, eli voin alkaa muuttamaan lapsellista käytöstäni parempaan suuntaan.
Ensimmäisenä voisin alkaa muuttamaan asioiden päässäni pitämisen, vaikka se vaikeaa onkin, sillä lapsesta saakka kiinni pidetty älä puhu, älä kommunikoi, kiukuttele toisten näkökulmasta ilman syytä ja ole mieluummin jurona hiljaa koska sitten ei tule vaikeuksia - käyttäytymismalli on iskostunut todella tiukasti.
Välillä tosin saan hirveitä avautumiskohtauksia, jolloin tahtoisin puhua ja selittää kaiken mahdollisen maan ja taivaan välillä, yleensä nämä puheryöpyt sattuvat sellaiseen ajankohtaan kun kellään ei ole aikaa kuunnella.

Ja mitä sitten tapahtuu?
- Loukkaannun verisesti kun mua ei kuunnellakaan, vaikka kerrankin puhuisin. Asiaa ei auta sekään jos tämä kuuntelemattomuus on vain parinkymmenen sekunnin mittainen ja sittemmin loppuva, sillä olen luovuttanut puhumisyrityksen jo ensimmäisellä epäonnistuneella yrityksellä, koska turhaudun kuin pieni lapsi. Tämä taas turhauttaa muut ihmiset, kun en suostu toistamaan asioita.
Helvetin ärsyttävää se munkin näkökulmasta olisi, jos joku käyttäytyisi kuin minä.

Siitä pyörähtää käyntiin oravanpyörä, loppumaton ja ikuinen.
Minä suutun - toiset suuttuu - minä lepyn - toiset on vielä vihaisia - minä suutun kun toiset on vieläkin vihaisia - tällä välin muut luulee että olen jo leppynyt ja ovat normaaleita, kunnes huomaavat että olenkin taas naama norsunvitulla ja sittemmin hekin ovat.

Loistavaa, eikö?
Loppupeleissä kaiken pahan alku ja juuri on tapa jolla käyttäydyn.

Koskahan alkaisin aikuistumaan.

Here we go again

Sain niin vahvoja antibiootteja että päätin tehdä olostani helpomman ja paastota kuurin loppuun asti.
(Jabba the hutt on onnellinen kun saa kelposyyn olla syömättä.)
Saatanallista myrkkyä keholle, vihaan antibiootteja.
Eilen olin ihan sekaisin, fyysisesti ja henkisesti.

Kun olen äärimmäisen hermostunut, huonovointinen ja peloissani, nauran hysteerisesti (välillä toki ilman hermoilua ym.), tämän vuoksi annan kai aika ristiriitaisen kuvan. Kuka nyt kärsiessään nauraisi?

Niin no, ne, joilla fyysiset asiat (esmes se refleksinauraminen) kompensoivat mielen hysteriaa.

Aamupäiväkuvia

Kyttään koko ajan lintuja jotka käyvät syömässä marjoja ikkunan alla olevasta pihlajapuusta. Ikkunan läpi kuvaus tosin tekee sameuden.

Tänään illemmalla lähdetään joksikin aikaa Italian puolelle.

Lunta!

Näkymä herättyä

Kaapin kasausta

Kaikki hyvin

Paitsi Jabba tuntee olevansa liian Jabba.

Arvatkaa mitä

Olen maailman onnellisin ihminen.


(Jos lentokone ei huomenna putoa taivaalta tai auto hajoa lentokentälle ajaessa.)

Stressikuolema

Koko ajan tulee uusia monimutkia nykyisen elämäntilanteeni kanssa.
Koetan parhaani mukaan säilyttää aivoni ehjinä, mutta välillä tuntuu liikaa burn out-fiiliksiä.
Kirjoitan päivän hoidettavat asiat muistikirjaan, kännykkään ja erillisille lapuille, luen niitä jatkuvasti, mutten silti muista yhtikäs mitään, koska olen koko ajan juoksemassa paikasta toiseen, enkä siltikään saavuta muistilappujen loppua, listat kasvavat koko ajan.

Loppuu voimat pian, vaikka onneksi tässä mennään loppusuoralla ja olen saanut esimerkiksi häkellyttävän paljon apua asuntoni tyhjentämisessä.

Selvisi muuten jokin aika sitten että mun käsien paskaan kuntoon meneminen on n. 50% psykosomaattista, stressi ja kaaos pään sisällä vaikuttaa toki myös fyysisesti. Tällä hetkellä mun kädet on pelkkää haavaa.

Ihanaa luettavaa tällainen valittaminen.

Empty spaces

Tänään sanoin itseni irti töistä, tai torstaina se vasta virallistuu.

^ Kämppä on tyhjentynyt melko hyvää mallia.
Polo(ex-ni-pääte) on nyt isäni hallinnossa, olen siis vähän avuton näiden muuttokuormieni kanssa. Vielä olisi paljon UFF-kamaa ja huonekaluja ja mattoja roudattavana seuraavalle kädelle. En kerta kaikkiaan jaksa yrittää myydä mitään, koska kaikki omistamani on mulle melko arvotonta, haluan vain kaikesta eroon mahd. helpolla tavalla.

Ongelmia ländloordin kanssa, uumoilin jo aiemmin tämän soitellessa mulle että "et ole maksanut vuokraa" (jonka olin toki hänelle maksanut pari pv. ennakkoon kuten vuokran kanssa teen aina), että kyseessä on persoona joka yrittää fuskailla tai muutoin keplotella omaa etuaan rahallisesti.

Tämän kanssa tuli konfliktia myös myöhemmin, kun mun olisi Roomasta käsin pitänyt mennä avaamaan sille kämppäni turvalukko. Onneksi äitini pelasti tilanteen, olin luojan kiitos antanut hänelle vara-avaimeni.

Nyt jännään sen takuuvuokran kanssa. Tuskin saan siitä takaisin penniäkään vaikka asunto on tasan samassa kunnossa kuin oman vuokrasuhteeni alkaessa.

Kun luovutan avaimet ja asunnon, olen käsketty sanomaan vuokraisännälle VITTU myös Marcolta.
Teen sen enemmän kuin mielelläni.

Nemen nyt Jkylään lähtenyt rakkaus

Siskolleni tarkoitettu Italiatuliaisia sisältävä paketti.

Tartten nukutuksen

Typerää, että nykyään yksin oleminen on mulle äärimmäisen vaikeaa. Ennen se oli pakollista tai olin tulla hulluksi. Sattuu liikaa kirjoittaa joten lopetan. Vihaanmunkäsiä.

Jabba the hutt vertailee

24.1.12

Hej, olin epäluonnollinen blondi ja varmaan kymmenen koogee vähemmän kuin nyt. T: Queen of fatnessin paras kaveri, queen of fatness 2. (Sorry, teen tästä numeron itselleni koska kaikki tämä on niin uutta.)

Aamukävely

Typerämmän näköistä saa hakea.

Blogger näemmä pienentää kuvat automaattisesti, eikä klikkaamallakaan suurene. Jos joku tietää miten muuttaa asia, jakakoon tiedon myös mulle, kiitos.

PS:

JEE. Ei satu.

The rest can go to hell

Nemesis, Queen Of Fatness

Kotikatu

JABBA THE HUTT. Eniten olen lihonut käsivarsista ja reisistä, kappas. En tisseistä, kuten toivoin.

Kaatopaikka

Jo lapsena pystyin näkemään pääni sisällä saman vision kuin nyt joka ikinen hetki. Se on se visio, kun kaikki on hirveässä sekamelskassa. Veikkaan, tai ainakin toivon että myös muilla ihmisillä on näitä tunnetiloja kuvaavia häilyviä näkövilahduksia päänsä sisällä. Mulle niitä tulee lähinnä kun oon käymässä nukkumaan ja suljen silmäni. Siksi en yleensä nukukaan, koska en tahdo sulkea silmiäni ja viettää aikaa ahdistuen niissä visioissa. Tällä hetkellä se mielikuvittelukuva on tosiaan prikuulleen sama kuin penskana, jos mulla oli monta murhetta. Tai huolia, kuten viis-veenä ne luokittelin. Se tämänhetkinen melko elävä kuva jonka näen silmät sulkiessani, on kirjaimellinen kaatopaikka. Hirveästi tummia värejä, maanläheisiä. Joitain lähes symmetrisiä muodostelmia myös. Se tavallaan liikkuu koko ajan, paisuu ja menee eri suuntiin. Ei tässä visiossa yksissään ole mitään pelottavaa, mutta ne ikivanhat ja tämänhetkiset tunnetilat yhdistettynä tuon saman pinnan näkemiseen päänsä sisällä jo yksissään ahdistavat. Aina alkaa jollain lailla oksettamaan kun näen ko. jutun päässäni. Se on silti eri juttu kuin vaikka liian lämminhenkinen. Se on jotain pakonomaista ja vain silloin tällöin ilmaantuvaa. Ja eihän mulla siihen lämminhenkisyysjuttuun liity mikään visio päässä. Tämä visio jota yritän selittää, on sekä nähtävissä (pää) että tunnettavissa (kroppa). Niitä tuntemuksia en edes osaa kuvailla. Ainoa joka tietää jostakin edes vähän samanlaisesta on siskoni (jos Maaja joskus luet tän niin tämä juttu jota yritän selittää on hyvin sama kuin se äärimmäisen-pieni-äärimmäisen-suuri, vaikka jopa vähän monimutkaisempi.) En nytkään osaa kunnolla kuvailla sitä tunnetta, mutta jotenkin se liittyy puutumiseen ja omien ruumiinjäsenien epäolennaisuuteen, tai siihen että ne tuntuu elävän omaa elämäänsä, ihon alla on jotain mutta se ei kuulu suhun ja kaikki tuntuu oudolta. Muistan sen tunteen aina siinä hetkessä kun koen sen (tai muistan että tämä on tuttu juttu), jälkeenpäin en muista mitään, kuten en nytkään, vaikka yritän pinnistellä ja saada sen kaiken mieleeni. Omatahtoinen fiilis, tulee kun on tullakseen ja lopun ajan se kiusaa sua olemassaolollaan jossain takana ja kaukana, eikä anna sun muistaa sitä jälkikäteen. Anteeksi, tiedän että tämä on pelkkää hepreaa ja sekapäisen ihmisen tekstiä varmastikin kaikille. Olisin tahtonut kirjoittaa sen ytimekkään pointin siitä että mun päässä on (elävä)kaaos tällä hetkellä, mutta en osaa tiivistää mitään.

Tämän illan olen viettänyt lukien blogia, jonka löysin täysin sattumalta googlaillessani italialaisia lauseita ja ruokakirjoja ja mitähän kaikkea googlasinkaan Blogin kirjoittaja on suomalainen nainen, joka rakastui italialaiseen mieheen. Yhden kuun postaukset luettuani aloin vollottamaan. Nyt olen seitsemännessä kuukaudessa ja vollotan edelleen. Samaistun joka juttuun lähes täydellisesti. Eräässä postauksessa kirjoittaja kertoi elokuusta Italiassa, jopa eräästä samasta juhlapäivästä jonka minäkin olen siellä viettänyt. Samoja tunnetiloja, samoja paikkoja, samoja vaikutteita ja kaikki samanlaista mitä mullakin on ollut, mulle selvisi jopa erään eleen merkitys, jonka olen suomalaisittain tajunnut täysin väärin. Tekee kipeää, koska tuntuu kuin lukisin omaa tekstiäni. Blogi on hirmu vanha, eli en usko että olisi millään lailla mahdollista ottaa kontaktia tähän naiseen, vaikka todella haluaisinkin. Jopa tämän kirjoitustyyli kolahtaa mulle täydellisesti. Hyvä tietää, että joku joskus on kokenut samanlaista tuskaa ja onnellisuutta vaihdellen. Kaukosuhteet ovat hankalia, kieltämättä. Aiemminhan luulin, että mut olisi luotu sellaiseen - koska en tiennyt realiteetteja. Koettuani sen kaiken voin sanoa, että ketään ei ole luotu kaukoilemaan.

Can't sleep

..eli kulutan aikaani koneella.

Pieni osa Marcon levyhyllyä. Tuli mulle täytenä yllärinä, että jaetaan sama musiikillinen maku.

Blogin allekirjoitus on Jabba the hutt sen vuoksi, että olen näinä päivinä verrannollinen kyseiseen hahmoon. Kaikkein kummallisinta on, etten tee henkistä kuolemaa ko. asian vuoksi.



Italialainen ruoka (myös sveitsiläinen) on ihan käsittämätöntä. Ja koska Marco tosiaan opetti mut syömään.. Patentoin uuden hoitomuodon kaikille safkan kanssa pelleileville ihmisille: kuukausi Italiassa ja siihen lisäksi joku tärkeä ihminen, joka toivoisi sun olevan isokokoisempi.



Toimii, vaikka olisit kuinka syvällä mielipiteinesi ja käyttäytymisinesi ruoan suhteen.

Okei, takapakkia on tulossa, koska olen taas kotosuomessa ja surullinen ja ikävissäni, enkä siksi löydä motivaatiota ravinnon suhteen.



Anyway, edistykseni oman elämäni vaikeissa jutuissa on ihan sairaalloisen suuri. Olen mm. oppinut olemaan 24/7 toisen ihmisen seurassa, joka aiemmin oli mulle ehdottoman ylitsepääsemätöntä, oli sitten kyse perheenjäsenien, sukulaisten tai ystävien kanssa olemisesta, en aiemmin kyennyt muutamaa päivää pidempään.



Nyt alkaa muutosvaihe kaiken suhteen, irtisanon kuun vaihteessa kämppäni ja hommaan uuden kenties Orimattilasta, sellaisen pelkästään tukikohdan jossa voin säilyttää kamojani ja käydä nukkumassa. Tämä viikko on omistettu kaikelle byrokratialle tulevien asioiden suhteen, toisin sanoen juoksen (toivottavasti) asuntonäytöissä, soittelen vuokraisännälle/sähkölaitokseen/vakuutusyhtiöön ja pankkiin ja kirjoitan sata sähköpostia.

Ja vuokraan kai lähiaikoina rakkaan peltilehmäni, polon, isälleni, joka lähtee töihin Norjaan.

Hirveästi asioita ja muutoksia. Lähipiirini ihmiset ovat kaikki siirtymässä jonnekin ihan muualle, ensimmäisenä erkanemisena siskoni muutti Jyväskylään - ja vastaavia muutoksia tulee koko ajan lisää.



Atm. olen sairaslomalla käsieni takia, lekuri määräsi 2 viikkoa, jotta saisin nämä edes johonkin kuntoon. Duunipaikassani on ihan mahdotonta yrittää tehdä mitään jos on periaatteessa kädetön.



Käsittelen tilaustyökankaita - kädet vuotaa verta -  mahdoton kaava.

Ja voin kertoa että hanskojen kanssa duunaamisesta ei tule hevon helvettiä. Yritäpä ommella hyvää tikkiä jos ei saa kunnolla otetta mistään.

No, en saa otetta kunnolla ilman käsineitäkään, koska en voi taivuttaa sormiani ilman helvetillistä kipua ja haavojen aiheuttamista/aukeamista. Blaa bla blaa.



Mua ei ole tarkoitettu elämään Suomessa, kylmyydessä. Viimeksi kun vietin viikon Italian lämmössä, sain käteni ihan sairaan hyvään kuntoon ilman kortisoneja ja vanhuksille tarkoitettuja megavahvoja d-vitamiinijuttuja, pelkästään auringon ja ilman erilaisuuden ansiosta.



Vihaan Suomea. Tai sen ilmastoa ja kulttuuria. Ja suomalaista kahvia - aiemmin rakastin normikahvia, mutta nykyään paljon paremmasta tietoisena en kykene juomaan mitään pirun presidenttejä ja kulta katriinoja.

Espressoa, kiitos.