Oho, elämä ei olekaan kurjaa

Onnellisuus on kumma käsite. Edeltävänä päivänä voi olla rakkaudessa jokaiseen oman elämänsä yksityiskohtaan, kunnes seuraavana päivänä se kaikki on jo hälventynyt, unohtunut.
Vuoristorataa ja kuoppia.
Havahduin tähän siksi, ettei tätä ole enää aikoihin ollut, ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa kuin männävuosina.


Elämä vauvan kanssa on intensiivistä, niin ettei ole aikaa, halusta puhumattakaan, toteuttaa samaa pyörivää piiriä, jota ylläpiti liian monta vuotta tätä kaikkea ennen. On ollut pakko höllätä otettaan - mistä? Kontrollintarpeesta, neurooseista, surumielisyydestä / sitä kautta märehtimisestä.
Mitään pinkkien pilvien päällä hyppelyä tuskin aloitan koskaan, osa mun negatiivisuudesta tulee aina olemaan täällä, mutta nyt vihdoin on löytynyt tienhaara, jota voi jatkaa vain hyvässä.
Päätä ei enää purista.

Kaiken ohella on silti uudenlainen pelko toisia ihmisiä kohtaan. Liian usein on törmännyt siihen, että perisuomalainen ote elämään on kyräilevän katkera. Jos joku on onnellinen, tätä pitää yrittää talloa alaspäin vähintään selän takana, ilmeisesti jotta saa uutta tulta omien siipien alle. Siksi ajatus rehellisestä "mulle kuuluu tosi hyvää":stä tuntuu nykypäivänä jotenkin riskialttiilta kertoa. Italiassa asiat hoidetaan nopeasti ohi olevan draaman kautta, mutta Suomessa homma on jo pelkkää negatiivisuuteen kasvua, ja asioita märehditään kuukausikaupalla.
Mun pointtia on varmasti aika hankala löytää sanojen takaa, etenkin koska en enää pahemmin kirjoita - miksi? Ei ole negatiivista purettavaa. Sama tuntuu olevan keskusteluissa, syntyy syvä hiljaisuus sen jälkeen kun on kerrottu kaikki tärkeä, eli huono, surullinen ja ikävä. Muuta ei ole olemassa.
Näin ei ole kaikilla, mutta valtaosalla kylläkin.


The italialainen ärähti mulle aikoinaan, sanoi ettei tahdo nähdä musta selkeästi heräilevää puolta, joka oli katkera, nalkuttava ja kaikkeen epätyytyväinen, sellainen joka ei päivässä sano mitään positiivista.
Se herätti, aika paljon. Ja rupesin oikeasti kelaamaan päivän aikana sanomiani asioita. En löytänyt muuta kuin neutraalia ja ikävää.
En tietenkään myöntänyt tätä silloin, mutta se jäi kyllä pyörimään päähän.


Itseään on tosi pelottavaa nähdä toisen silmin, ainakin jos edes alitajunnassaan tietää ettei aina käyttäydy kunnolla. Mulla on tälläkin saralla pitkä duuni edessä, jotta lopettaisin sammakoiden päästelyn omalle kumppanille ja muille joita saattaa vuosien mittaan alkaa pitämään itsestäänselvyytenä.
Vieressä tuhisee maailman paras syy tähän kaikkeen. Jos aion olla roolimalli, en tahdo antaa kuvaa kitisevästä tyttönaisesta.

Kuuluuko onnellisuudesta potea huonoa omaatuntoa? EI.
Maailman lannistavin asia on nähdä ihmisiä, jotka eivät kykene käyttäytymään normaalisti oman onnettomuuden vuoksi. Tuntuu että ne persoonallisuudet yrittää jo katseellaan vetää sua alas sinne turhautuneisuuden ja kyynisyyden maailmaan. Jos sanot, että tässä on lyijykynä, ne vastaa sulle että vittuako tuokin puupalanen on noin lähellä mua, jo koulussa teki mieli tunkea pimeään reikään moiset.
Seuraavalla kerralla et puhu kynistä. Et puhu mistään, jos toinen tukahduttaa jokaisen alkavan lauseen.
Elämä menee hukkaan, nopeasti ja huomaamatta, jos jää koukkuun katkeruuteen. En sano, etteikö välillä saisi antaa koko maailman v.tuttaa, mutta edes muutamana päivänä vuodessa kannattaa tehdä päivätsekkaus siitä minkälaisia juttuja päästelee suustaan. Jos negatiivista on 99%, ollaan jo aika kurjilla vesillä.


Suomen perinnekulttuuri - kateus, inhorealismi, vihaisuus jne alkaa taas maistumaan liian kitkerältä. Rakennan haavekuvia tästä kaikesta irtaantumisesta - miten, minne ja koska? Harkinnalla, kauas ja myöhemmin.
En tahdon tytön kasvavan koko maan, tai vähintään kaupungin, laajuisessa huonossa ilmapiirissä.
Lapsellinen ajatus, että negaatiotko ropisisivat pois maisemanvaihdoksella..mutta kyllä.
Marcoooo..muutetaanko Hawaijille...

Kirjoitan taas pitkään ja hartaasti sanomatta varsinaisesti mitään.

Lupaan itselleni tänä vuonna, etten enää aio potea huonoa omaatuntoa omasta tyytyväisyydestäni. Jos jotakuta ärsyttää meidän perhe-idylli, ei sitä kannata seurata. Sairaalloisen nurinkurista, että ihan oikeasti olen toivonut olevani onnettomampi, jotta muut ihmiset eivät ajattelisi että "niin tuokin hyväkäs tuossa, koskaan ei mitään paskaa joudu kokemaan, phyh". Voi elämän kevät.
Heikko minä.

Koin muuten ensimmäisen mammakateuden (ihailevassa mielessä tosin) kun kuulin neuvolan odotustilassa toisen äidin vauvan imetyksen ääniä. Ihanaa hentoa, huokailevaa ja rauhallista. Omani hotkii kuin italialainen, jotta ääniluokka on sellaista supergulputusta ja jos tissi pääsee hetkeksi tippumaan, se otetaan takaisin erittäin omistavin oym oym oym-äänin. Välissä hirnutaan ja urahdellaan, kuin mikäkin rekkamies. Tyttö ei ainakaan verbaalisesti tule olemaan onneton / kulinaristi jo syntyessään.

Frost

Jouluvalot hienosti löpsähtäneet tuolta kulmasta..symmetrianeurootikon painajainen.

Rakastan tätä näkyä, miten terassin lasit menevät täyteen jääkukkia. 

Kuvassa tosin kovin rajattu totuus, terassi on törkyinen Coopin mutasotkuista ja täynnä erinäistä sälää, jonka siivoaminen jäi multa kesken jo ennen tytön tuloa. 

En malta odottaa kevääseen, jotta voin istuttaa tuohon aidan eteen näkösuojaa, esim. tuijia. Naapurissa kun asuu käsitykseni mukaan varsin seurakunnallisia ihmisiä (plus entinen rehtori), eikä näin pimeässä maassa jaksa laittaa verhoja ikkunoiden eteen joka ikinen päivä. Pieni juttu, mutta mulle ylitsepääsemätön. Tänäänkin oli jo pimeää kun lähdettiin koko porukka vähän kiireessä ulos, meillä oli valot päällä ja puin tytölle ulkovaatteita terassin eteisen huoneen pöydällä, itse vasta siinä vaiheessa että olin saanut yläosat päälle ja muutoin hengasin kalsongeissa. Tajusin myöhässä, että olin pyllistellyt erittäin suoraan naapureille päin. Oon varmaan saanut rukouksia vilauttelusyntieni loppumisen eteen. 

Tsekkasin tämän miten-meille-näkyy-asian ulkoa menemällä pimeällä aidan luo niin että meillä on valot päällä. Se on kuin näyteikkunaa katselisi. Naapurin herra vielä aitahommia rakentaessamme tokaisi, että "emmehän me nyt niin kainoja olla, eihän", kun huolehdin tälle näitä näkösuojajuttuja. Aika varmasti on muuttanut mieltään. Enkä tiedä miksi otan asiasta vielä enemmän paineita, kun sain tietää perheen seurakuntataipumuksesta.

Marcolla on "Jaska-pants".
90 hujakoilla elelevän isoisoisäni kutsumanimi on Jaska, ja tämä käyttää moisia olo-lököhousuja, joita ainakin minä kammoan yli kaiken (vanhuksilla en). Pahimpia ne ovat harmaameleerattuina, sillä miesten niitä pitäessään kuultaa sieltä todella hienosti kulkuset läpi. Vinkkinä nyt kaikille miehille, että älkäähän jooko pitäkö sellaisia julkisesti, ellette itsensäpaljastelusta nauti. Luojan kiitos M:lla on mustat. Tämä tietää varsin hyvin, että vihaan kyseisiä housuja, mutta on ottanut aviotehtäväkseen ärsyttää mua juuri niillä elämän pienillä asioilla, joilla ei oikeasti ole mitään merkitystä kenellekään. Kuten housuilla. En siis kehtaa nalkuttaa asiasta.

2016 on alkanut hyvin, ja aika varmasti tulee olemaan yksi ihanimpia vuosia koskaan. Pää on jo täynnä suunnitelmia kesälle, ei edes mitään ihmeellisiä, sillä yksissään maailman näyttäminen tytölle tulee olemaan ihan huikeaa.
Olin ihan täpinöissäni ja itkuisena, kun kiinnitin vaipanvaihtopaikan yläpuolelle seinäkaapin pohjaan nättejä tarroja perhosista ja kukista & tyttö alkoi heti hymyilemään niille. Muistan vastaavia hetkiä Cooperin kanssa, kun tämä pikkuisena koki jotain ihan uutta, ja silloinkin olin ihan yliherkistyneenä siitä miten toinen voi olla niin iloinen maailmasta. Se, että koen nyt saman oman tyttären kanssa, on niin upeaa etten halua sitä myöntääkään.

 En ikinä tahdo ruveta näkemään tällaisia asioita itsestäänselvyyksinä.