Synnytyksen purku

(Tekstin muotoilu ei toimi)

Tätä ei varsinaisesti koskaan tapahtunut.

Hämmentää edelleen, miten neutraalisti laitoksella vastataan, jos vastataan. Toki multakin on neuvolassa rutiinisti kysytty että onko mielessä mitään synnytykseen liittyvää, mutten jotenkin ole osannut avata suutani monistakin asioista, mitkä tosissaan jäivät kaihertamaan mieleen. Tämä siksi, että tiedän murtuvani jos alan aiheesta jollekin vieraalle puhumaan, enkä ylpeyttäni halua kenenkään näkevän kyyneliä. Siksi kuittasin asian pudistelemalla päätäni, e-ei, ei tässä mitään.

Synnytyspostauksen kirjoittaminen tänne oli muuten mun tapa purkaa asiaa, vaikka se kuinka intiimi kertomus olikaan. Siitä kirjoittaminen on ollut paljon helpompaa kuin puhuminen.
Moni kokee paljon rajumpia synnytyksiä, joten tuntuu taas turhalta uikuttaa omastani, mutta näillä mennään.

Asiaan, näitä kysymyksiä ovat:

- Repeäminen, mikä on normaalia ja mikä ei. Mä en edes tiedä minkä asteen sellaiset mulla on, sillä sairaalan papereihin ei ole merkattu tästäkään muuta kuin että niitä tuli. Kaikkinensa hyvin niukat tiedot koko hommasta, synnytyskertomuksessa lukee "toimenpidesynnytys (imukuppi)". That's it.
Tämän vuoksi on tullut vietettyä luvattoman paljon aikaa yrittäen googlata miltä synnytysrepeämän jälkeisen alapään tulisi näyttää. Oi kyllä! Näin paljon se mietityttää. Netti on noin muuten täynnä alapääkuvia, mutta synnytyssellaisia ei löydy sitten millään! 

- Miksi jouduin imukupista huolimatta pusaamaan kuin hullu? Tämä pyörii päässä paljon. Jotenkin tuntuu hullulta, että koko värkkiä yleensäkään käytettiin, sillä näin jälkeenpäin imukupista luettuani oon saanut sen käsityksen, että äiti siinä vaan vähän avittaa ponnistamalla. Parempi tietenkin että itse ponnistaa, mutta tahtoisin tietää vetikö lääkäri siitä huolimatta vauvaa kaikin voimin ulos. Pitää yrittää kysellä mieheltä tästä..

- Miksi epiduraalin vaikutus kesti vain 20 minuuttia? Olin luullut, että epiduraali vie kaiken tunnon pois ja näinollen et edes tiedä milloin pitää ponnistaa vaan katsot sen käyriltä & tämä on miten lapsi saapuu maailmaan. Näinhän mäkin ponnistin muutaman kerran ihan alussa, kunnes sitten hetipian laittoivat oksitosiinin tippumaan ja tästä eteenpäin alkoi se halleluja. Koska en tiedä synnytyksen kulusta mitään ammattilaisen silmin, on jotenkin vaikeaa tajuta koko yhtälö. Miksi epiduraalia pistää ollenkaan, jos sen vaikutus on niin lyhykäinen?

Eli kyllä, kadun sitä aika paljon nyt asiaa enemmän miettineenä. 20minuuttia niitä supistuksia luonnollisesti ei olisi tehnyt mitään, jos vertaa että ponnistusvaihe olisi voinut olla helpompi / joka tapauksessa yhtä helvettiä, oli puudute tai ei, kuten se loppupeleissä näin menikin.

Kaipa tällä kaikella oli tarkoituksensa, mutta silti hämmentää koko tapahtumaketju sen epäloogisuuden vuoksi. Luultavasti tämä oli ihan normikäytäntö, en vaan tosiaan näistä tiedä & yllätyin sairaalan kokonaisvaltaisesta "hiljaisuudesta" kysymyksieni suhteen.

- Miksei kätilö ehdotellut enempää vaihtohtoisia kivunlievitysmenetelmiä vaatiessani epiduraalia? En tiedä oliko veteen menollani jotain vaikutusta asiaan. Olisi ehkä sekin pitänyt selventää, että vesisynnytystä olin kaavaillut vain sen itse elementin takia, en niinkään sen kipua lieventävää vaikutusta ajatellen. Tämä on hankala selittää..olisin tahtonut (oman pääni vuoksi, jotten olisi mennyt paniikkiin) että kätilön ja mun välissä on "jotain", jotta en niin hämmenny, pelästy ja ahdistu vierasta tilannetta, alastomuutta jne, asioita mitkä on  pitkään olleet mulle vaikeita, ja jotka tiedostin kyllä ennen synnytystä sellaisina juttuina, jotka henkisen puolen osalta voivat sotkea kuviota pahemman kerran ja aiheuttaa just sen mitä kävikin, eli totaalisen itsekontrollin menetyksen, myös mielen suhteen. Huvittavaa, että tämäkin juttu meni niin päin honkia ja kävi juuri niin kuin olin pahimman skenaarion kaavaillut.

Nämä on ne isoimmat kysymykset. Yllättävän paljon tuota kaikkea vielä miettii. Siitä voin olla varma, että viimeistään mahdollista seuraavaa odottaessa aion saada vastaukset kaikkiin näihin kysymyksiin vaikka pelkopolin kautta. Epätietoisuus on mulla ollut seurana vain pahassa, enkä siedä sitä missään muodossa. Nyt ymmärrän hyvin mitä äidit tarkoittavat sillä jos sanotaan että pöytä täytyy saada puhtaaksi ennen seuraavaa, tai muuten sitä seuraavaa tuskin tuleekaan.

Bebe-lista

Elämä tuntuu vihdoin vähän tasaantuneen, ehkä omat hormonit myös. Vaikka vauvan kanssa rytmi menikin kertaheitolla nurin ja arvaamattomaksi, tuntuu kaikki silti sujuvan jo ihan hyvällä mallilla.

Oman paikan ymmärtämisellä pääsee jo pitkälle; mulla ei ole mitään missä ja koska mieluummin tai paremmin voisin olla, kuin kotona vauvan kanssa. Tottakai välillä on neuvolaa ja muuta pientä, mutta en ota asiakseni vetää maailmanloppuraivareita jos sinne mennään siihen aikaan kun on meidän yö eli toisten päivä. Valvominen on pakko ottaa osaksi elämää, ja mulle tämä ei ole mitään uutta. Raskausaikana nukuin jopa vielä huonommin kuin nyt.

Cooperkaan ei välitä rytmien rikkomisista, ja tämä on mukautunut jo siihen että me kaikki kolme koisaamme noin siitä hetkestä lähtien kun M lähtee kotoa ja herätään paria tuntia ennen tämän saapumista. Valoisat tunnit jää näin aika vähälle, se on miinus.

Meillä on tähänkin alle kuukauden vauvan kanssa eloon mahtunut jo monta synkeää aamuyön hetkeä (on huimaa miten väsymys voikaan aiheuttaa niin äärimmäisen lohduttoman olon), kun toiselle ei mikään ole hyvä ja omat ideat pienen tyytyväisenä pitoon loppuu/oma selkä huutaa kipeää yliväsymystään kun on pidellyt tyttöä jo tunnit putkeen. 

Mutta se ei haittaa, koska tiedän aina että me tullaan vielä joskus nukkumaan. 

Selästä voisin valittaa paljon enemmän kuin unisaldosta..Se tuli aika yllärinä miten koville ranka joutuukaan.

Listaa tuoreen

äidin nesessääreistä tähän asti, mustaan ne itselle todella tärkeäksi havaitut:

- Liivinsuojat, halleluja tätä maitomäärää. 

- Maidon pakastuspussit.

- Tuttipullot (jotta voit tyrkätä miehelle maitopullon käteen kun lähdet pikapikaa ostamaan niitä presiis haluamiasi jälkivuotohehtovaippoja, joita miehesikin jo yritti sulle hakea ja lähettää Prisman tenahyllystä videokuvaa skypen kautta, kunnes hlökunnan ihminen tulee ja sanoo ettei saa kuvata).

- Ne äidin jälkiv.vaipat itsessään. Niitä kannattaa kerralla ostaa sota-ajan varasto, jottei tarvitse lähettää ketään hakemaan niitä jälkikäteen.

- Nännirasva (Lansinoh toimii myös norsunnahkakäsille).

- Vauvan kääntöhihaiset vaatteet (tyttö oli skrabannut kasvojaan jo ennen kuin sain tämän synnytyksen jälkeen ekaa kertaa luokseni, jolloin heti pistin omat tumput käsiin - jäljistä kyselivät moittivaan sävyyn sitten vuodeosastolla, aivan kuin olisin itse tyttöä raapinut).

- Vanupuikot, vanulaput, kosteuspyyhkeet (suurin osa kosteuspyyhkeistä ovat kamalia hajustettuja etanoliriepuja, jotka kirvelevät ja saavat ihon punoittamaan - tein tästä suurta laatutestiä raskaana ollessani ja hinkkasin omaa herkkisnaamaani ties minkä merkin pyyhkeillä, todeten että vain Lidlin Toujours & Natusan newborn-peppupyyhkeet ovat oikeasti helliä, neutraaleja ja hajusteettomia.)

-Harsot, niin paljon että niitä on joka päivälle väh. 3 kpl, eli 7x3=21kpl.

- Tutteja hätätilanteisiin. Käytän viimeisenä vaihtoehtona jos vaikka ollaan juuri lähdössä jonnekin ja bebe alkaa kitisemään vastaruokittunakin.

- Bepanthen & Weledan vauvojen calendulatuotteet. 

- Tärisevä sitteri. Jos tarvitsen kädet hetkeksi vapaaksi. Hommasin yhdistelmän, jossa on irrotettava sitteri ja keinurunko, keinussa monta eri keinuntanopeutta. Nykyaikana on helpompaa mutseilla, kun on näin paljon avittavia vempaimia. En tosin ole vielä alkanut käyttämään keinua, odotan pahempia kausia.

- Kunnollinen pestävä petari sänkyyn, jos nukkuu perhepedissä. Tyynyillekin on nykyään niitä välipäällisiä. Stoppaavat hyvin puklun etenemisen varsinaiseen tyynyyn. Se maidon haju eltaantuessaan ei ole järin ihana. 

- Sappisaippuaa. Pesen vauvan vaatteet pelkästään nestemäisellä sappisaippualla, ettei saa allergiaa ja muuta pahaa kemikaaleista.

- Ruskovillan silkkikaulurimyssy (äidiltäni nyysitty 90-lukulainen..). Ulos pukeutuminen on vielä vähän hakusessa, mutta ko. myssyn kanssa tyttö ei ainakaan hikoile/palele ja kaula pysyy peitettynä venkuilijallakin.

- Avara-kaula-aukkoisia pitkiä paitoja, joihin voi ujuttaa vauvan sisään. Jos en jaksa ruveta taistelemaan kantoliinaa päälle, nopea ratkaisu on sujauttaa bebe oman paidan sisään. Tämä ei tietenkään vapauta omia käsiä kokonaan tai ole pidemmän ajan ratkaisu, mutta tuo tarvittua lisätukea pomppivan vauvan hallinnassa.

Synnytyskertomus (maratonpostaus)

28.10 rv 38+6 normaali päivä.
Toissayönä nukkumattomuuksissani aloitin harjoittelemaan thrillerin tanssimista, siinä toivossa että se edistäisi synnytyksen alkamista (toiveet ja usko sen toteutumisesta olivat tosin 0). Inspiroiduin niin syvästi tästä videosta.

Viimeinen mahakuva, thriller-tanssituokion keskeltä. Tästä ei edes näy miten hullunkurisen alhaalla maha oli.

Jostain kumman syystä nukuin tuona päivänä n. aamukuudesta klo 12 asti, joka itsessään oli erittäin harvinaista. Thriller-treeni jatkui myöhemmin samana päivänä. En edes päässyt liikkeissä kovin pitkälle - ja pakko sanoa että ei mulla koordinaatio riitä, yllättävän vaikeaa/ olen huono.
Illalla poikettiin vielä apteekissa, muistan minkälaista itsensä autoon kampeamista se oli kiristävän toppatakin kanssa.
Kunnon supistuksista tai mistään muustakaan ei ollut pienimpiäkään merkkejä, vain sitä samaa tukalaa painetta, vatsan kovettumista ja harjoitussuppareita, samaa rataa kuin viikolta 28 lähtien.
Olin jo hyväksynyt mielessäni, että vauva tulee pysymään mahassani reilusti yli viikoille 40+ ja jo käynyt läpi pahimmat turhautuneisuuden tunteet oman olotilan kanssa.
En enää muutamiin päiviin ollut pitänyt taloa supersiistinä ja ns. lähtövalmiina. Aiemmin olin joka päivä täpinöissä ja niiiiiin valmiina jos lähtö tulisi samana päivänä.
Jopa syömiset olin miettinyt niin, että ei olisi tiettyä vaaraa synnytyksessä, mikäli ei vuorokausia kestäisi.

Mutta juuri tänä päivänä, kun tein kaiken normielämän tyyliin miettimättä mitään synnytyksen mahdollisuutta, söin illallisen miehen kanssa etc. tapahtuikin juuri niin että:

Klo 22 pintaan oltiin jo sängyssä nukkumaan menossa (olin 10 min aiemmin ottanut pakkelit pois!), kun yhtäkkiä kuului ja tuntui "POKS", jota Marcolle kummastelinkin. Tämä oli tuntenut sen myös, sillä olin vartalon selkäpuoli kokonaan kiinni ihmisessä.
10sek myöhemmin alkoi swoooooooooosshhhh ja yritän huutaen peruuttaa pois sängystä. Vettä vaan tuli, tuli ja tuli.
Tein lammikon sekä sänkyyn että makkarin lattialle. Kaikki koko ajan huutaen hämmennyksestä. Tuntui todella kummalliselta.
Marco oli se joka osasi tässä tilanteessa toimia, haki pyyhkeitä ja otti lakanat pois. Mulla pyöri päässä pelkkää tyhjää, vuoroin nauroin hysteerisesti ja toisena hetkenä olin itkun partaalla.
Suuntasin suihkuun. Aika pian myös vatsa tyhjensi itse itsensä. Tästä olin kropalle ikityytyväinen, sillä pelkäsin tuota kakka-asiaa ihan simona. Niin, ennen synnytystä. Siinä tilanteessa itsessään ei voisi vähempää kiinnostaa mitä tulee ja mistä, tämän tiedän nyt. TMI-infoja nämä, mutta kirjoitan ylös sen mitä itse tahtoisin tietää synnytyskertomuksesta, koska veikkaan etten ole ainoa ensisynnyttäjä, jota stressasi kauhutarinat siitä että viimeisillään raskaana oleva on kävelevä aikapommi täynnä kakkaa, pissaa, hikeä ja verta & vauvaa.



Suihkun jälkeen soitin synnytysosastolle, jossa saatiin neuvot lähteä tulemaan sitten kun supistukset on säännöllisiä/viimeistään aamulla (se 12h raja vesien menosta). Tässä kohtaa ei vielä supistellut järeämmin.
Puolta tuntia myöhemmin jouduin jo ottamaan tukea.
Aivot toimi puoliteholla, seisoin vaatekaapin edessä varmaan 20min tajuamatta yhtään mitä olin tekemässä. Sairaalakassi oli pakattu, mutta tahdoin viime hetken mukaanottopäätökset.
Pyyhkeitä autoon. Oma kylpytakki. Skonssit eli crocsit.
Keittiö oli illallisen jäljiltä sotkussa. Yritin siivota, lastasin lakanat pesukoneeseen. Kävin jopa pikasaunassa. Kaikki tämä tapahtui niin että välillä kumartelin kouristamaan. Kouristuksilta ne alun supistukset tuntuivat.
Meikkaaminen ja tukan laitto oli viimeinen asia jonka pystyin ja halusin tehdä - tiesin että ilman olisin kärttyinen, niin turhamaiselta kuin se kuulostaakin. Pakkeleeraus oli myös rauhoittavaa, sellainen rituaali jonka turvin pystyy kokoamaan itsensä.

------------------------

Lapsivettä tosiaan lorahtelee kalvojen puhki menosta aika-ajoin, mulla todella paljon. Onneksi oli sellaisia supervaippoja, joita olin hommannut jälkivuotoa ajatellen. Muutoin automatka olisi ollut vetinen.
Joskus puolen yön kieppeillä lähdettiin ajamaan. Tunnin matka. Asettauduin varsin laittomasti fordin takapenkin jalkatilaan kyykkyyn, välillä puoliksi penkille.
Marco kyseli koko ajan kestänkö sinne asti, eikö mentäisi päksiin jne jne. Puhisin ainakin 4 krt saman vastauksen "Just drive".
Autossa oli muutamakin spotti, joista sai hyvin tukea, ja loppupeleissä aina supistuksen tullessa pidin tukea sekä takapenkin- että pelkääjän puolen päänojasta. Aika hullunkurinen asento, mutta jostain oli vaan pakko saada kiinni ja puristaa.

Autossa supistukset tulivat n. 4minuutin välein. Kuuntelin kuulokkeilla Mark Lanegania, enkä yhtään kuullut kuinka paljon itse pidin ääntä. Marco kertoi myöhemmin olleensa aivan kauhusta kankeana koko matkan, peläten hermostuksissaan ajavansa ojaan tmv.

Avautumisvaiheen supistuksia on vaikea kuvailla, ja aika hyvin on jo unohtunut miltä ne tuntuivat. Sehän vasta ilkeältä tuntuukin, että meidät naiset on tehty niin hulluiksi että tahdomme synnyttää uudelleen - silmitön kipu kun unohtuu ja nopeasti.
Joka tapauksessa, kyllä se oli pahinta kipua mitä olen tähän mennessä kokenut, kahteen kertaan ei tarvitse miettiä.
Automatkalla supistukset voimistuivat voimistumistaan, mutta siitä selvittiin ja pian edessä häämöttikin jo sairaalan parkkipaikka.
Odotin autossa vielä seuraavan supistuksen, kunnes lähdin tohveltamaan soittamaan ovikelloa. Marco kai hötyili tässä vaiheessa kamoja mukaan.

Meidät otti vastaan kätilö, joka tahtoi heti laittaa mut käyrille ja tsekata kohdunsuun tilanteen.
Hommasta ei vaan meinannut tulla mitään ja losotin heti ensimmäisenä kivan lammikon lapsivettä lattialle, kun piti riisua. Sanoin kyllä, että tätä tulee ja paljon.
Kätilö ei ollut moksiskaan. Järjetöntä ajatella minkälainen eritemäärä heidän normityöpäiväänsä saattaa kuulua.
Tässä välissä sain käydä vessassa, jossa ei ollut paperia... Eikä saippuaa. Olin heti kauhuissani. En silti osannut pyytää edes sitä paperia kätilöltä, vaan käytin niitä hiekkapaperi-käsipyyhkeitä.

Alatsekkaus:
Olin 4cm auki, tuuletin Marcolle että ei tultu liian aikaisin, jeeee.
Supistuksia tuli tulemistaan, paras asento oli sängyn laidasta kiinni pitäen lattialla, en muista olinko kyykyssä vai seisten. Kätilöllä oli vaikeuksia liimata niitä lätkiä ja käyrä-antureita, ja mun oli vaikea olla paikoillani. Tähän touhuun hurahti varmaan yli tunti, kunnes oltiin saatu tarpeeksi käyrää ja saimme viimein luvan siirtyä allashuoneeseen.
Pelkäsin, etten pääsisi altaaseen ollenkaan nyt kun omat vedet olivat menneet, mutta beibillä oli kaikki hyvin, joten eikun pulikoimaan.

Odotukset olivat kieltämättä liian korkealla veden suhteen, ja koinkin lievää paniikkia oltuani altaassa jonnin aikaa ja alta 10 supistusta kärsien. Mielessä pyöri vaan, että eikö tämä oikeesti auta tämän enempää - supistuksien muuttuessa joka ikinen kerta kovemmiksi, niin että nyt aloin jo vaikertamaan ihan kuuluvasti (tätäkin mietin etukäteen, ja olin ihan varma että kyllä mä osaan turpani kiinni pitää, enkä todella ole niitä huutajia....juu-u, tästä myöhemmin lisää).
Originaali tähtäyshän oli, että olisin synnyttänyt veteen. Tämän vuoksi vaihdoin synnytyssairaalaakin ja matkan teko kesti tosiaan sen tunnin verran.

Ajantaju meni kokonaan, mutta veikkaisin että olin vedessä pari tuntia, en ainakaan enempää. Ja loppua kohden huuto ei ollut kaukana. Mikään asento ei ollut enää hyvä. Amme oli todella korkeareunainen ja pohjaltaan ns. istuma-ammeen muotoinen. Löllin vedessä ympäri pyörien kuin mikäkin kipuhylje, osaamatta nojata oikeastaan mihinkään. Marco oli huolesta mykkänä vieressä koko ajan, yritti kätilön patistuksesta suihkutella vettä selkääni (joka pahensi tuntemuksiani).
En todellakaan ollut edes puoliksi niin vahva kuin mitä etukäteen ajattelin, ja se kipukynnys - pah. Menin jo allasvaiheessa paniikkiin, enkä enää saanut ajatuksiani kasaan, kipu sumensi kaiken tajunnan ja oman harkintakyvyn.
Aloin anelemaan helpotusta, en kestä enää. Jo tässä kohtaa! Avautuminen oli mulla todella nopeaa.

Kätilön läsnäoloa en hirveästi muista, koska aivan tietoisesti yritin sulkea tämän pois koko kuviosta. En olisi halunnut siihen ketään muuta kuin Marcon, jos tätäkään. Jälkikäteen ajateltuna oma olo olisi voinut helpottua henkisesti kummasti, jos olisin pyytänyt kätilöä poistumaan, pistämään huoneen oven kiinni ja Marcoa antamaan mulle kuulokkeet päähän, Lanegania. Tilanne oli etukäteen päässäni liian romantisoitu, enkä todellakaan osannut tehdä parastani luodakseni vedessä olosta tällaista. Pää oli tyhjä, kroppa huusi kipua.

Joka tapauksessa, sitten tapahtui vähän liian hoppuinen päätös: epiduraali. Mitä ihmettä tapahtui luonnollisesti etenevälle synnytykselle, ilman että sen kulkuun sotketaan minkäänlaisia mömmöjä? KIPU, oma kykenemättömyys rauhoittua ja keskittyä.
Siirryimme pois allashuoneesta (ei muistikuvaa), synnytyssaliin, jonne pian saapui mieslääkäri asentamaan epiduraalin. Oli hemmetin vaikeaa olla paikoillaan, mutta onneksi onnistuivat pistämään sen niin, että supistus ei ollut käynnissä. Muuten ei olisi tullut mitään.
Aineen laitosta meni ehkä 15 minuuttia ja kipu alkoi tuntumaan pelkästään oikeassa reidessä vetävänä paineena. Sama mieslääkäri tuli vielä varmistamaan että kaikki oli ok. Muistan sen, että kiitin häntä, koko sydämestäni. Tyyppi kun maagisesti tuli ja vei kivun pois.
Lääkäri katsoi mua aika sympaattisesti ja lähti sitten pois. Varmasti totesi mielessään, että älähän nuolaise ennen kuin tipahtaa.

Seuraavat 20 minuuttia taivasta, ei kipua. Olin hullaannuksissani. Marco otti pari kuvaa.

Vieläkin olen kahden vaiheilla, kadunko epiduraalia vai en. Se toisaalta antoi mulle tuon parikymmentä minuuttia aikaa levätä, mutta toisaalta kaikki olisi voinut päättyä paremmin, jos kulku olisi ollut luonnollinen, ilman oksitosiinin käyttöä ja niin että olisin saanut ponnistaa haluamassani asennossa. Tiedä häntä, nyt on myöhäistä tehdä mitään muuta kuin muistella.
Oksitosiinia osasin pelätä etukäteen, enkä todellakaan tajunnut että sitä käytetään epiduraalin yhteydessä tehostamaan supistuksia. Jos tämä olisi selvennetty mulle ennen kuin päätös sen laitosta tehtiin, olisin kenties miettinyt vielä asiaa.

20 minuuttia taivasta olivat lopuillaan. Kätilö tsekkasi kohdunsuun, kokonaan auki, mutta jokin reuna siellä oli jäljellä. Tämä jollain lailla käänsi ko. reunan pois (ymmärtääpä kätilöiden duunia vähän paremmin) ja eikun ponnistamaan. En edes tajunnut mitä multa pyydetään, nytkö jo!
Ensimmäiset hetket olivat vielä ihan siedettäviä, eikä ponnistaminen vielä sattunut kunolla, mutta supistukset tekivät tuloaan takaisin, kerta kerralta kamalampana. Oksitosiini oli laitettu tippumaan. Katsoin sitä kauhulla.

Tästä se rumba vasta alkoi. Ponnistamisvaihe kesti käsittääkseni reilu tunnin. Jo puolessa välissä olin ihan kuitti. Se kipu oli jotain aivan tähtitieteellistä. Marco oli huolesta valkeana. Mä huusin, huusin kuin syötävä. Niin, näin ne ennakko-odotukset oman itsensä käyttäytymisestä sortuu.
Aloin pelkäämään joka ikistä supistusta, voimat ei enää riittäneet läpikäymään yhtäkään ja vielä ponnistamaan siinä samalla, aka tuntemaan sellaista että koko alapääsi kirjaimellisesti repeää. Kätilöiden naamat vähän värähtivät, kun eräässä välissä huusin Marcolle WOMEN ARE FUCKING CRAZY.


------------------------

Toinen hassu juttu jonka muistin vasta jälkikäteen tästä tilanteesta, oli se kun joku hoitohenkilökunnan ihminen tuli jostain syystä lääppimään naamaani (kai tsemppaamaan?) ja piti sormiaan kulmakarvani päällä. Sain tästä raivarit ja huusin että älä koske mun kulmakarvaan!! Huudoistani ei vaan vissiin saanut oikein selvää. Olin siis jopa tässä kohtaa huolissani siitä, että kulmakarvani saattaisi "levähtää" kun joku tulee sitä hinkkaamaan. Mikä neiti!
Ponnistaminen siis pitkittyi. Mun jalat tärisi ihan holtittomasti, muistan että se ärsytti, kun näin reisieni vipattavan siinä edessäni epämääräisinä köntteinä.
Koko kroppa oli ihan hervottomana. Olin samaan aikaan ihan turta kivusta, mutta silti tunsin kaiken enemmän kuin selvästi, liikaa. Kuolemanpelko iski, olin ihan varma, että kotiin palaa vain vauva, jos sitäkään. Hengittäminen meni huonoksi, korisin kuulemma kuin kuoleva ja M vertasi myöhemmin että katseeni pupillit lautasina oli ajoittain sama kuin Marttyyrit-leffan elävältä nyljetyllä naisella. Nam.
Oman oikeinhengittämiskykenemättömyyteni myötä vauvankin sykkeet laskivat.
Itkeä vaikersin, etten pysty tähän, ei riitä enää voimat, en saa vauvaa ulos. Niinkuin ei voimat riittäneetkään. Naurettavan lyhyt synnytyshän mulla oli, joku 7h, mutta toi ponnistusvaihe imi kaikki mehut.
Kätilö tuntui jo turhautuvan ja selitti, että joudutaan sitten ottamaan imukuppi avuksi. En välittänyt, koska tiesin että nyt on pakko saada jotain, uskon omaan itseeni mentyä jo kokonaan.
Eli seuraavaksi paikalle tuli lääkäri imukupin kera, yhteensä 5 hoitohenkilökunnan ihmistä huoneessa. Siinä meni se privaatti synnytys.
Ei sillä, että olisin tähän mitenkään reagoinut, en edes tiennyt montako ihmistä paikalla oli ollut, ennen kuin M jälkikäteen kertoi.
Imukupin kiinnittäminen ei sattunut ollenkaan verraten supistus-ponnistuskipuun. Katetrointia en edes huomannut, kuulin vaan että se tehtiin, jotta saatiin virtsarakon viemä tila käyttöön.
Lisäkauhua toi ponnistusasento; jalkani pistettiin niille tuille, olin muuten puoli-istuvassa (enemmän selinmakuulla) ja kaksi hoitsua puski jalkojani taaksepäin. Supistukset tuntui pahimpana alaselässä, joten tämä asento oli ihan täyttä tuskaa. Jokainen tapahtuva asia matkan varrella oli entistä suurempi lannistus. Päässä ei pyörinyt mitään muuta kuin luovutus, äärimmäinen pelko ja kauhu.

Kaikki tuntui kestävän ikuisuuden. Toivottavasti osastolla ei ollut ketään muuta ensisynnyttäjää, sillä mun huuto oli varmasti aika karmivaa. Tuntui moneen otteeseen, että taju lähtee. Ponnistin kuin hullu, naama punaisena, täristen ja kaikella mitä mulla riitti. Lääkäri huutaa, että ethän sä ees ponnista kunnolla! Tuli hysteriaitku siinä kohtaa, vaikersin Marcolle, että tuo väittää etten muka ponnista. Koin järjetöntä vihaa, loukatuksi tulemista.
Siitä vissiin sainkin sen viimeisen raivolla synnytetyn puuskan ponnistaa niin helvetisti. Ts. jälkikäteen ajateltuna lääkäri teki ja sanoi hyvin, provosoi.
Aloin vihdoin ja viimein kuulemaan puhetta päälaen näkymisestä. Mutta ei helvetti sitä kipua. Ihan järjetöntä. En tässä kohtaa enää hahmottanut mikä on supistusta ja mikä pikkuhiljaa repeämisestä aiheutuvaa kipua, ne sulautui yhteen ja tunne oli ihan uskomattoman kamala. En todella osaa enää kuvailla sitä, se kaikki on jo unohtunut.
Marco teki tässä kohtaa hyvin ja alkoi kannustamaan ihan simona, kuulosti kovin innostuneelta ja sanoi, että näkee vauvan pään. Sain viimeisen motivaationpuuskan & seuraavalla ponnistuksella oli pää ulkona, sitten loppukroppakin.
Klo 7:25. Pienellä painoa 3330g.
Oli hiljaista. Vauva ei huutanut, mutta hengitti itse. Tämä vietiin pikaisesti pois, mutta kuulin sentään että tyttö tuli. Marco höselsi jotain, itkikin vähän. Mä olin turtana, en tuntenut oikeastaan mitään.

Kätilö ryhtyi tikkaamaan mua. Siinäkin tuntui menevän ikuisuus. Samoin tytön poissaolossa.
Tikkauksen jälkeen sain viimein vauvan rinnalle ja vasta tässä kohtaa osasin viimein vähän rentoutua ja alkaa tajuamaan että kaikki on nyt hyvin ja pahin on ohi. Näin vihdoin toisen kasvot ja tunsin tyypin omaa ihoa vasten. Oma tytär. Marco oli Naantalin aurinkona.

Kyselin silti koko ajan huolissani hoitsuilta, että onhan vauvalla kaikki varmasti hyvin, kun niin kauan tätä pitivät ja muutenkin tarkkailivat. Ko. sairaalassa oli vähän kielimuuriongelmaa, multa kun ei tuo ruotsin kieli oikein suju. Olin tästä vähän hämmentynyt, sillä Suomessa me kuitenkin ollaan & miksi kantaa takissaan suomilaattaa ruotsin ja englannin lisäksi, jos sen puhuminen ei kumminkaan suju..
Tytön ruumiinlämpö ja syke (en ihan oikeasti muista tarkkaan, kuulin itsekin kaiken vain ohimennen) olivat käsittääkseni jollain lailla huonot tai rajoilla, joten tämän vuoksi hautoivat häntä missä lie testeissä. Hupaisaa, sillä sairaalan esittelykierroksella painotettiin että he eivät täällä vauvaa vie minnekään äidin silmän alta/pois huoneesta.

No, pääasia että mikään ei ollut enempää huonosti. Tytön hapensaanti oli loppupeleissa myös ollut täydellinen synnytyksen ajan. Oltiin onnekkaita. Imukupista tämä tietysti pelästyi, eikä ihmekään.
Tilanne alkoi vihdoin rauhoittua ja pian oltiinkin kolmin synnytyssalissa. Marco alkoi nuokkua väsymystään/koettua kauhuaan. Vauva nukkui mun paidan sisällä. Saatiin aamiaiskärry huoneeseen. Osastolla ei ilmeisesti ollut ruuhkaa, sillä oltiin yli puoleenpäivään synnytyssalin puolella, kunnes vihdoin päästiin vuodeosastolle ja perhehuoneeseen.
Tyttöön tutustuminen tosin alkoi vasta kotona (oltiin 2yötä sairaalassa), sillä osastolla ollessa oli koko ajan jotain meneillään, milloin imetyksen ohjausta, milloin verikokeita tytöstä, uusia kätilöitä koko ajan ym ym. sellaista levotonta olemista koko ajan. En nukkunut siellä kuin muutamia tunteja.

---------------------------

Seuraavana päivänä synnytyksestä tein mokan ja katsoin peilillä alakertaa. Oli lievä shokki.
Kyllä, naiset ovat hemmetin hulluja. En mä kuulemma pahasti revennyt, mutta toiselta se näyttää, tuolla ei ole enää jäljellä minkäänlaista välilihaakaan (valitan suoraa kertomustani, tiedän että tämän saattaa lukea muutamakin perheenjäsen/sukulainen/tuttu, mutta tahdon kirjoittaa tästä rehellisesti, enkä jatkaa näitä repeämistabuja), vaan pelkkää veri-lihamössöä. Toivon mukaan se tuosta sulkeutuu, näin olen ymmärtänyt, mutta epäilen silti.
Miltähän sitten näyttää paha repeämä..en tahdo tietää.

Kirjoitan tätä nyt 3viikkoa synnytyksen jälkeen, ja toki alakerran tilanne on jo hitusen parempi, mutta kyllä se edelleen järkyttää. En tällä hetkellä usko, että tahtoisin enää ikinä synnyttää alakautta, mutta aika valitettavasti kultaa muistot, joten katsotaanpa muutamien vuosien päästä.

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi tätä kokemusta poiskaan.
Tyttö oli ensi hetkestä lähtien maailman tärkein, ja korottaa asemaansa päivä päivältä enemmän. Niin paljon, että tuntuu kuin pakahtuisin hengiltä.
Synnytykseen liittyvä tunnelma ja se mitä itse päässään kokee, on ihan mieletöntä, ja sitä kautta ymmärrän nyt miksi tästä asiasta puhutaankin niin paljon. Synnyttäminen on jokaiselle sen kokevalle suuri asia, eikä tällainen tule koskaan, ikinä unohtumaan.

Yllärinä tuli se hormonimäärä, joka tässä kaikessa hötäkässä vapautuu. Mä itkin 3vrk putkeen ihan kaikesta, enkä ensimmäisinä päivinä todellakaan voinut katsoa tyttöä ilman että aloin parkumaan.
Marco on ottanut kaiken todella hyvin, josta oon todella kiitollinen. Tämäkin on ihan rakkaudessa tähän pieneen olentoon, osaa vaihtaa vaipat ja iseilee kaikin puolin.
Marco itse puhelee, että vasta nyt alkaa olla toipunut omalta osaltaan koko synnytysrumbasta. Tämä otti aika vakavasti koko tapahtuman, ja on suoraan kertonut että loppua kohden ajatteli jo pahinta.
Ja onnistuipa tämä kuulemma näkemään alapäänikin juuri synnytyksen jälkeen. AUTS, mäkään en olisi halunnut nähdä! Että ymmärrän kyllä traumansa.

Tyttö on kasvanut huimasti, jalat alkavat jo ottaa sellaista ihanaa michelin-ukko-muotoa, joka on maailman söpöintä. Tämä on erittäin äänekäs (en tarkoita itkemistä vaan muita ääni-efektejä), hämmentävän jäntevä ja voimakas, välillä jopa koominen - mutta ennen kaikkea rakas.
Ja ihana tumma tukka.

Loppuun kuva rv 37+, sillä kaipaan tuota mahaa ihan hirveästi.. Oli se tukala juu, mutta.

Yksi asia

..Joka loukkaa, neuvolan neidin toimesta: "Oletko sä saanut ajan kulumaan?"
Häkellyn tästä joka ikinen kerta.

Jos mulla olisi esim. raskausmyrkytys ja pakkolepo, olisi mun mielestä ihan ok kysyä että saanko ajan kulumaan, ei muutoin.
Vaikka meitä on vielä vain 3, on silti okt-tontti-koira-italialainen mies sellainen yhdistelmä, ettei sitä ihan äkkiä työt lopu. Tahtoisin videoida päiväni esim gopro-kameralla päähän kiinnitettynä, näyttää videon neuvolan leidille ja sitten pyytää häntä kysymään asian uudestaan.

Tiedän, että monilla on potenssiin tuhat miljoona enemmän duunia kuin mulla, mutta silti tuo neuvolan leidin kysymys kouraisee ja syvältä (etenkin tässä hormonitilassa, tulistun nopeasti ja pikkujutuista).
Eihän tämä tiedä oikein mitään meidän henkkoht elämästä (ja hyvä niin), mutta tuollaisessa ammatissa ei mun mielestä kannattaisi olettaa asioita asiakasperheistä.


Rv 36+5.

Kesäkuvia

Selaan tiedostoja. Ollaan me kyllä paljon ehditty. 

 Pesin just isot läjät villa-silkkivaatteita. Kädet on ihan maitohapoilla moisesta rutistelusta, enkä käsitä miten naiset ovat ennen aikaan jaksaneet. Ja vieläpä pestä jossain joen varrella hyytävän kylmällä vedellä. Liian helpoksi tehty nykyihmisen elämä pesukoneineen kaikkineen, tai ennen kaikkea harvemmin sitä muistaa miten helpolla itse pääseekään.

Elokuun 16. Maha oli noin pieni joskus, oho.

Tuskin menee enää montaa viikkoa, kun meitä on 4. Huimaa.

Napa aiemmin kesällä.

Napa nyt. Kutsun tätä arsenavaksi. Lävistyksen reikien välinen iho poksahtaa kohta rikki.

Pohjoisesta

Italialainen on jo käynyt Lapissa, joskus vuonna 2004, nähnyt poroja, ollut jäänmurtajalla, saanut joulupukilta lahjan jne.

Minä en, ikinä. Ja myönnän rehellisesti, että olen kateellinen kaikille niille, jotka ovat päässeet tämän osan kotimaastamme näkemään.

Mies suunnitteleekin nyt, että lähtisimme jokin tuleva talvi nelistään (!) matkaan. Tämä katselee lasi-igluja ja haaveilee revontulista. Mä mietin realistisemmin.

Silti, jos kellään on kokemuksia Lapin matkailusta ja etenkin näistä turisteja eniten viehättävistä spoteista/majoitustavoista, ottaisin mielelläni kokemuksia vastaan. 

Hintatasoltaan Lapin turismikeitaat näyttävät olevan sitä tasoa, että pitää kylpeä seteleissä, jotta voi viettää edes kaksi yötä. 

Tämä vähän kammottaa. Sovittiin, että se on sitten once in a lifetime-juttu, mikäli ikinä toteutuu.

Lähde

Ennen kaikkea, haluaisin tietää onko tällainen kokemisen arvoista.

Vai olenko inhorealisti.

Cooper = takiainen

Kameran + jalustan heijastuma näkyy tuolta kivasti.
Aihe, jota en tykkää käsitellä, mutta tietona kaikille raskauskiloja pelkääville, että mäkin olen jo kerryttänyt 2-numeroisen luvun, mutta en silti koe näyttäväni mitenkään äärimmäisen suurelta tai levähtäneeltä lähtötilanteeseen verraten. Ne kilot on myös hirveän paljon kaikkea muuta kuin rasvaa, eli leuka pystyyn jos neuvolan täti sanoo että ohhoh, onpas tullut jo paljon.
Vaa'an numeroita ei kannata suotta tuijottaa ja luoda siitä mielipahaa itselleen.

Vihdoin

Ei paistanut aurinko, eikä ole varpusia pensasaidalla vaan puussa, mutta ihan sama.

Hommattiin Cooperille tuo puhallettava kauluri, joka itsekseen ei sikäli mitään lipomisia estä tällaisen joogakoiran kanssa, mutta toimii erittäin hyvin itse väännetyn myllynkivi-vaahtomuovikaulurin kanssa (en häpäise Coopia pistämällä siitä kuvaa, sillä koira näyttää ihan keskiaikaiselta narrilta sen kanssa, kauluri on melko suuri). Koira ei ole näistä systeemeistä moksiskaan, sillä muovikaulurin jälkeen tälle on käynyt ihan mikä tahansa muu.

Poika on ihana, kun nukahtelee nojaaviin asentoihin kaulureineen, ergonomiselta tuo näyttää mutta totuutta en tiedä. Jos hyvin käy, alle viikossa ollaan jo voiton puolella ja voidaan lopettaa koko kaulurishow.

Shepherd's pie

Valmistusprosessissa. 

Tämä paimen on aina työn laatutarkkailijana keittiön ovilla.

Ilmeisesti ei hyvä piiras.

No can do

4:s päivä, kun kyttään ikkunan ääressä auringonvalon osuessa pensasaitaan, yrittäen saada kuvan varpusista, jotka näyttävän enemmän sukeltavan kuin hyppivän ko. puskassa. 

 Tässä tulos:

Ruikutiruikuti

Huomenna rv 32.

Fiilikset? Väsyttää, ärsyttää.

Kaikki energia menee koiran hoitoon.

Tältä repesi tosiaan kynsi liian kovassa vauhdissa, ja nyt sitä yritetään parannella.

Soitin ääliönä eläinlääkäriin, sillä en tajunnut mikä koiran tassussa vielä oli jäljellä, sillä nukutuksessa poistettiin koko kynsi mutta niin vain siellä on sellainen vaalea, vetinen "pikkukynsi" jäljellä, tätä sitten selittelen ja ihmettelen puhelimessa.

No, tämä on se ydin, erittäin herkkä paikka. Tuli hieman typerä olo, mutta oppia ikä kaikki.

Haastavinta on pitää tassu suojattuna, niin ettei se pääsisi kolisemaan minnekään/likaantuisi. Coop on muutenkin sellainen höslö, että menee kaikkialle niin kovalla tohinalla ettei eteensä katso & tästä johtuen kolauttelee itseään huonekaluihin.

Viritin sohvan eteen liukuestemattoja, jotta tämä tulisi sieltä alas mahdollisimman varovasti, eikä liukastelisi. Mattoja, jotka teippaan takaisin paikalleen 3krt/pv.

Sohvalle menemisen kieltäminen kokonaan olisi vähän turhan haastavaa, vaikka myönnettäköön että viimeiset 2vrk olen muutenkin vahdannut poikaa 24/7, lukuunottamatta kauppaan menoa.

Tämä siksi, että yritin opettaa pentua (pitäisi kai sanoa nuorukaista) olemaan nuolematta/repimättä haavaa ja sidoksia ilman kauluria.

Se värkki tosin tuntuu pelkältä vitsiltä muutenkin, sillä kyllä tuollainen taipuisa nuori koira pääsee tassuunsa käsiksi kaulurilla tai ilman.

Hulluinta on, että yleensä juuri kauppareissujen aikana koira on antanut siteen olla, ja poisrepimiset ovat tapahtuneet sillä aikaa kun olen itse paikalla ja hetken pois kääntyneenä.

Yhtä kaikki, nyt on 6pv. tätä hoitorumbaa ja tuntuu että en jaksa enää, pelkään myös ettei oltaisi edetty paranemisessa yhtään, sillä kynnen juuri on vieläkin vuotanut pikkurippusen aina jos koira on vähänkään päässyt liikkumaan enemmän, ei väliä kuinka paksulti ja pehmustetusti olisi sidoksia päällä (tämäkin on haastavaa, sillä miten sidot tassun niin että haava pääsee hengittämään + on periaatteessa kolhaisuvarma - jos on vinkkejä niin maksan niistä, oikeasti).

Vaikka turha ruikuttaa, sillä tällaisia tilanteita sattuu ja tulee sattumaan jos on lemmikki, vielä enemmän lapsen kanssa.

Cooperin koko tuo myös omat kikkailunsa. Poika on lempeä kuin mikä, ja antaa mun vaihtaa siteen ongelmitta, mutta tietysti vemoo välillä jalkaansa pois käsistäni, kun kutittaa tai kirpaisee, jolloin mulla menee yleensä siteet solmuun ja homma kestää ja kestää. Ulos mennessä taktiikka on, että ährään tassuun kumirukkasen pitämällä koiraa itse selin jalkojeni välissä, niin että molemmat ollaan seisten. Toisin sanoen näin ainoa paikka johon poika voisi mua satuttaa, on takamus. Tämä mahan suojelu nääs, ihan just in case, sillä koirallakin on hermot, jotka saattaa loppua = en edes kiltin, oman koiran kanssa ota mitään riskejä.

Se hetki päivässä, kun teet tämän siderumban neljättä kertaa parin h sisään, samalla henkeä haukkoen ja maha kovettuen tiellä koko ajan, ei ole itku kaukana.

Uusi juttu on tosiaan se, etten saa enää normaalisti henkeä. Kohtu tai pakkautuneet sisäelimet puskevat keuhkoja, jolloin vedän henkeä puoliteholla. Nyt ymmärrän prosentin paremmin astmaatikkoja. Siitä tulee hemmetin kurja olo.

Tämäkin on vain kausi, ja tiedän ettei tällainen limbo voi jatkua loputtomiin. En nyt ynnää tähän muita juttuja, vaan kuittaan asian sanomalla että lähiviikkoina on ollut vaikeaa jokaisen elämän osa-alueen kanssa. Pelkään vaan että mitä jos bebe syntyisikin etuajassa tämän kaiken hösellyksen keskelle.

No, siinä kohtaa olisi ihan pakko pyytää apua. Koppavana tämä olisi mulle vaikea paikka ja tietysti kokisin epäonnistuneeni.

Ihmiset selviää niin paljon suuremmistakin ongelmista ja ties kuinka monta vauvaa/henkkoht.elämänkatastrofia/ymym. samaan aikaa hoitaen, joten tuntuu naurettavalta itkeä omista koiranhoitohuolista - tämäkin vain siksi että olen väsynyt, kun kyseessä on melkein jatkumohomma ilman breikkejä. Nukkuminen ei ole onnistunut myöskään.

Päässä suhisee kaikki synnytykseen liittyvät asiat. En vielä edes tiedä missä synnytän.

Oman alueen keskussairaala ei tarjoa just sitä yhtä juttua jonka haluaisin aka. paniikinomaisesti koen ehdottoman tarpeelliseksi, enkä kinttujani avaa ellen sitä saa. Ja nyt ei ole kyse mistään kivunlievityksistä, mulle ei ole mitään väliä paljonko tulee sattumaan.

En tosiaan halua tästä aiheesta kertoa kuin tosi ylimalkaisesti, muutenkin aion jatkossa rajoittaa tänne kirjoitteluja, sillä lukijakunta on laajentunut sen verran etten enää jaksa ottaa edes muutamaa nokkavaa mielipidettä vastaan, nössö kun olen.

Jokainenhan tämän valinnan (mitä jakaa mitä ei) tekee itse jos internetin puolelle ylipäätään kirjoittaa/lisää kuvia, mutta mun mielestä netissä tapahtuva kiusaaminen/haukkuminen/aggressiiviset sanat on mennyt lähiaikoina ehdottomasti yli rajojen.

En edes halua ajatella miten asia on 5v. päästä. Uskallanko antaa oman lapsen käyttää internetiä ollenkaan? Onko mahdollista olla käyttämättä? Tuskin.

Tämän takia koen ettei enää ole järkevää pitää tätä paikkaa omien ajatusten roskakorina, saati sitten paikkana jonne lisäisin kuvia omasta lapsesta - ei ikinä.

Jaarittelu saa siis loppua, olkoon tämä blogi jatkossa jotain vähän muuta - yleisempää.

Stoori eiliseltä:

Illalla makasin yksin sängyllä ja havahduin kamalaan hajuun. Cooper oli toisella puolella taloa, muutoin olisin ollut varma tämän pierusta. M oli ulkona. Sniffasin joka ikisen kulman huoneesta, jopa itseni, josko haju olisi peräisin jostain tietystä spotista. 

Ei ollut, se tuntui vaan pyörivän pääni tienoilla. 

Sitten mieleen tulee kauhuleffat, niissä on monesti yhdistetty selittämätön mädän haju demoneiden läsnäoloon.

Lievä paniikki.

Haen tuoksulyhdyn ja lemutan huoneen eteerisellä sitruunalla, josko se karkottaisi demonitkin.

Myöhemmin yöllä Cooper tuli nukkumaan makuuhuoneeseen - ja hetken päästä sama haju ilmaantui taas. Sellainen mätä kananmuna-rikki-ripuli-eltaantunut kana.

Cooperhan se oli, aromi on vaan niin hemmetin voimakas, että se kantaa pitkälle ja pitkän aikaa.

En kirjoittaisi tästä, ellen nytkin istuisi itse keittiössä, koira on olohuoneessa ja niin sitä vaan haistellaan jo parittakymmenettä minuuttia tätä ihanuutta.

Pistän syyksi koiran antibioottikuurin TAI possunkorvat, jollaisen tämä saa joskus siteen vaihdon jälkeen.

En muuten nyt tarkoita, että se yleisempi kirjoittelu meinaisi, että kerron täällä jatkossa vain niinkin mielenkiintoisista asioista kuin koiran pieruista.

Ei huolta.

Pics