Bebe-lista

Elämä tuntuu vihdoin vähän tasaantuneen, ehkä omat hormonit myös. Vaikka vauvan kanssa rytmi menikin kertaheitolla nurin ja arvaamattomaksi, tuntuu kaikki silti sujuvan jo ihan hyvällä mallilla.

Oman paikan ymmärtämisellä pääsee jo pitkälle; mulla ei ole mitään missä ja koska mieluummin tai paremmin voisin olla, kuin kotona vauvan kanssa. Tottakai välillä on neuvolaa ja muuta pientä, mutta en ota asiakseni vetää maailmanloppuraivareita jos sinne mennään siihen aikaan kun on meidän yö eli toisten päivä. Valvominen on pakko ottaa osaksi elämää, ja mulle tämä ei ole mitään uutta. Raskausaikana nukuin jopa vielä huonommin kuin nyt.

Cooperkaan ei välitä rytmien rikkomisista, ja tämä on mukautunut jo siihen että me kaikki kolme koisaamme noin siitä hetkestä lähtien kun M lähtee kotoa ja herätään paria tuntia ennen tämän saapumista. Valoisat tunnit jää näin aika vähälle, se on miinus.

Meillä on tähänkin alle kuukauden vauvan kanssa eloon mahtunut jo monta synkeää aamuyön hetkeä (on huimaa miten väsymys voikaan aiheuttaa niin äärimmäisen lohduttoman olon), kun toiselle ei mikään ole hyvä ja omat ideat pienen tyytyväisenä pitoon loppuu/oma selkä huutaa kipeää yliväsymystään kun on pidellyt tyttöä jo tunnit putkeen. 

Mutta se ei haittaa, koska tiedän aina että me tullaan vielä joskus nukkumaan. 

Selästä voisin valittaa paljon enemmän kuin unisaldosta..Se tuli aika yllärinä miten koville ranka joutuukaan.

Listaa tuoreen

äidin nesessääreistä tähän asti, mustaan ne itselle todella tärkeäksi havaitut:

- Liivinsuojat, halleluja tätä maitomäärää. 

- Maidon pakastuspussit.

- Tuttipullot (jotta voit tyrkätä miehelle maitopullon käteen kun lähdet pikapikaa ostamaan niitä presiis haluamiasi jälkivuotohehtovaippoja, joita miehesikin jo yritti sulle hakea ja lähettää Prisman tenahyllystä videokuvaa skypen kautta, kunnes hlökunnan ihminen tulee ja sanoo ettei saa kuvata).

- Ne äidin jälkiv.vaipat itsessään. Niitä kannattaa kerralla ostaa sota-ajan varasto, jottei tarvitse lähettää ketään hakemaan niitä jälkikäteen.

- Nännirasva (Lansinoh toimii myös norsunnahkakäsille).

- Vauvan kääntöhihaiset vaatteet (tyttö oli skrabannut kasvojaan jo ennen kuin sain tämän synnytyksen jälkeen ekaa kertaa luokseni, jolloin heti pistin omat tumput käsiin - jäljistä kyselivät moittivaan sävyyn sitten vuodeosastolla, aivan kuin olisin itse tyttöä raapinut).

- Vanupuikot, vanulaput, kosteuspyyhkeet (suurin osa kosteuspyyhkeistä ovat kamalia hajustettuja etanoliriepuja, jotka kirvelevät ja saavat ihon punoittamaan - tein tästä suurta laatutestiä raskaana ollessani ja hinkkasin omaa herkkisnaamaani ties minkä merkin pyyhkeillä, todeten että vain Lidlin Toujours & Natusan newborn-peppupyyhkeet ovat oikeasti helliä, neutraaleja ja hajusteettomia.)

-Harsot, niin paljon että niitä on joka päivälle väh. 3 kpl, eli 7x3=21kpl.

- Tutteja hätätilanteisiin. Käytän viimeisenä vaihtoehtona jos vaikka ollaan juuri lähdössä jonnekin ja bebe alkaa kitisemään vastaruokittunakin.

- Bepanthen & Weledan vauvojen calendulatuotteet. 

- Tärisevä sitteri. Jos tarvitsen kädet hetkeksi vapaaksi. Hommasin yhdistelmän, jossa on irrotettava sitteri ja keinurunko, keinussa monta eri keinuntanopeutta. Nykyaikana on helpompaa mutseilla, kun on näin paljon avittavia vempaimia. En tosin ole vielä alkanut käyttämään keinua, odotan pahempia kausia.

- Kunnollinen pestävä petari sänkyyn, jos nukkuu perhepedissä. Tyynyillekin on nykyään niitä välipäällisiä. Stoppaavat hyvin puklun etenemisen varsinaiseen tyynyyn. Se maidon haju eltaantuessaan ei ole järin ihana. 

- Sappisaippuaa. Pesen vauvan vaatteet pelkästään nestemäisellä sappisaippualla, ettei saa allergiaa ja muuta pahaa kemikaaleista.

- Ruskovillan silkkikaulurimyssy (äidiltäni nyysitty 90-lukulainen..). Ulos pukeutuminen on vielä vähän hakusessa, mutta ko. myssyn kanssa tyttö ei ainakaan hikoile/palele ja kaula pysyy peitettynä venkuilijallakin.

- Avara-kaula-aukkoisia pitkiä paitoja, joihin voi ujuttaa vauvan sisään. Jos en jaksa ruveta taistelemaan kantoliinaa päälle, nopea ratkaisu on sujauttaa bebe oman paidan sisään. Tämä ei tietenkään vapauta omia käsiä kokonaan tai ole pidemmän ajan ratkaisu, mutta tuo tarvittua lisätukea pomppivan vauvan hallinnassa.

Synnytyskertomus (maratonpostaus)

28.10 rv 38+6 normaali päivä.
Toissayönä nukkumattomuuksissani aloitin harjoittelemaan thrillerin tanssimista, siinä toivossa että se edistäisi synnytyksen alkamista (toiveet ja usko sen toteutumisesta olivat tosin 0). Inspiroiduin niin syvästi tästä videosta.

Viimeinen mahakuva, thriller-tanssituokion keskeltä. Tästä ei edes näy miten hullunkurisen alhaalla maha oli.

Jostain kumman syystä nukuin tuona päivänä n. aamukuudesta klo 12 asti, joka itsessään oli erittäin harvinaista. Thriller-treeni jatkui myöhemmin samana päivänä. En edes päässyt liikkeissä kovin pitkälle - ja pakko sanoa että ei mulla koordinaatio riitä, yllättävän vaikeaa/ olen huono.
Illalla poikettiin vielä apteekissa, muistan minkälaista itsensä autoon kampeamista se oli kiristävän toppatakin kanssa.
Kunnon supistuksista tai mistään muustakaan ei ollut pienimpiäkään merkkejä, vain sitä samaa tukalaa painetta, vatsan kovettumista ja harjoitussuppareita, samaa rataa kuin viikolta 28 lähtien.
Olin jo hyväksynyt mielessäni, että vauva tulee pysymään mahassani reilusti yli viikoille 40+ ja jo käynyt läpi pahimmat turhautuneisuuden tunteet oman olotilan kanssa.
En enää muutamiin päiviin ollut pitänyt taloa supersiistinä ja ns. lähtövalmiina. Aiemmin olin joka päivä täpinöissä ja niiiiiin valmiina jos lähtö tulisi samana päivänä.
Jopa syömiset olin miettinyt niin, että ei olisi tiettyä vaaraa synnytyksessä, mikäli ei vuorokausia kestäisi.

Mutta juuri tänä päivänä, kun tein kaiken normielämän tyyliin miettimättä mitään synnytyksen mahdollisuutta, söin illallisen miehen kanssa etc. tapahtuikin juuri niin että:

Klo 22 pintaan oltiin jo sängyssä nukkumaan menossa (olin 10 min aiemmin ottanut pakkelit pois!), kun yhtäkkiä kuului ja tuntui "POKS", jota Marcolle kummastelinkin. Tämä oli tuntenut sen myös, sillä olin vartalon selkäpuoli kokonaan kiinni ihmisessä.
10sek myöhemmin alkoi swoooooooooosshhhh ja yritän huutaen peruuttaa pois sängystä. Vettä vaan tuli, tuli ja tuli.
Tein lammikon sekä sänkyyn että makkarin lattialle. Kaikki koko ajan huutaen hämmennyksestä. Tuntui todella kummalliselta.
Marco oli se joka osasi tässä tilanteessa toimia, haki pyyhkeitä ja otti lakanat pois. Mulla pyöri päässä pelkkää tyhjää, vuoroin nauroin hysteerisesti ja toisena hetkenä olin itkun partaalla.
Suuntasin suihkuun. Aika pian myös vatsa tyhjensi itse itsensä. Tästä olin kropalle ikityytyväinen, sillä pelkäsin tuota kakka-asiaa ihan simona. Niin, ennen synnytystä. Siinä tilanteessa itsessään ei voisi vähempää kiinnostaa mitä tulee ja mistä, tämän tiedän nyt. TMI-infoja nämä, mutta kirjoitan ylös sen mitä itse tahtoisin tietää synnytyskertomuksesta, koska veikkaan etten ole ainoa ensisynnyttäjä, jota stressasi kauhutarinat siitä että viimeisillään raskaana oleva on kävelevä aikapommi täynnä kakkaa, pissaa, hikeä ja verta & vauvaa.



Suihkun jälkeen soitin synnytysosastolle, jossa saatiin neuvot lähteä tulemaan sitten kun supistukset on säännöllisiä/viimeistään aamulla (se 12h raja vesien menosta). Tässä kohtaa ei vielä supistellut järeämmin.
Puolta tuntia myöhemmin jouduin jo ottamaan tukea.
Aivot toimi puoliteholla, seisoin vaatekaapin edessä varmaan 20min tajuamatta yhtään mitä olin tekemässä. Sairaalakassi oli pakattu, mutta tahdoin viime hetken mukaanottopäätökset.
Pyyhkeitä autoon. Oma kylpytakki. Skonssit eli crocsit.
Keittiö oli illallisen jäljiltä sotkussa. Yritin siivota, lastasin lakanat pesukoneeseen. Kävin jopa pikasaunassa. Kaikki tämä tapahtui niin että välillä kumartelin kouristamaan. Kouristuksilta ne alun supistukset tuntuivat.
Meikkaaminen ja tukan laitto oli viimeinen asia jonka pystyin ja halusin tehdä - tiesin että ilman olisin kärttyinen, niin turhamaiselta kuin se kuulostaakin. Pakkeleeraus oli myös rauhoittavaa, sellainen rituaali jonka turvin pystyy kokoamaan itsensä.

------------------------

Lapsivettä tosiaan lorahtelee kalvojen puhki menosta aika-ajoin, mulla todella paljon. Onneksi oli sellaisia supervaippoja, joita olin hommannut jälkivuotoa ajatellen. Muutoin automatka olisi ollut vetinen.
Joskus puolen yön kieppeillä lähdettiin ajamaan. Tunnin matka. Asettauduin varsin laittomasti fordin takapenkin jalkatilaan kyykkyyn, välillä puoliksi penkille.
Marco kyseli koko ajan kestänkö sinne asti, eikö mentäisi päksiin jne jne. Puhisin ainakin 4 krt saman vastauksen "Just drive".
Autossa oli muutamakin spotti, joista sai hyvin tukea, ja loppupeleissä aina supistuksen tullessa pidin tukea sekä takapenkin- että pelkääjän puolen päänojasta. Aika hullunkurinen asento, mutta jostain oli vaan pakko saada kiinni ja puristaa.

Autossa supistukset tulivat n. 4minuutin välein. Kuuntelin kuulokkeilla Mark Lanegania, enkä yhtään kuullut kuinka paljon itse pidin ääntä. Marco kertoi myöhemmin olleensa aivan kauhusta kankeana koko matkan, peläten hermostuksissaan ajavansa ojaan tmv.

Avautumisvaiheen supistuksia on vaikea kuvailla, ja aika hyvin on jo unohtunut miltä ne tuntuivat. Sehän vasta ilkeältä tuntuukin, että meidät naiset on tehty niin hulluiksi että tahdomme synnyttää uudelleen - silmitön kipu kun unohtuu ja nopeasti.
Joka tapauksessa, kyllä se oli pahinta kipua mitä olen tähän mennessä kokenut, kahteen kertaan ei tarvitse miettiä.
Automatkalla supistukset voimistuivat voimistumistaan, mutta siitä selvittiin ja pian edessä häämöttikin jo sairaalan parkkipaikka.
Odotin autossa vielä seuraavan supistuksen, kunnes lähdin tohveltamaan soittamaan ovikelloa. Marco kai hötyili tässä vaiheessa kamoja mukaan.

Meidät otti vastaan kätilö, joka tahtoi heti laittaa mut käyrille ja tsekata kohdunsuun tilanteen.
Hommasta ei vaan meinannut tulla mitään ja losotin heti ensimmäisenä kivan lammikon lapsivettä lattialle, kun piti riisua. Sanoin kyllä, että tätä tulee ja paljon.
Kätilö ei ollut moksiskaan. Järjetöntä ajatella minkälainen eritemäärä heidän normityöpäiväänsä saattaa kuulua.
Tässä välissä sain käydä vessassa, jossa ei ollut paperia... Eikä saippuaa. Olin heti kauhuissani. En silti osannut pyytää edes sitä paperia kätilöltä, vaan käytin niitä hiekkapaperi-käsipyyhkeitä.

Alatsekkaus:
Olin 4cm auki, tuuletin Marcolle että ei tultu liian aikaisin, jeeee.
Supistuksia tuli tulemistaan, paras asento oli sängyn laidasta kiinni pitäen lattialla, en muista olinko kyykyssä vai seisten. Kätilöllä oli vaikeuksia liimata niitä lätkiä ja käyrä-antureita, ja mun oli vaikea olla paikoillani. Tähän touhuun hurahti varmaan yli tunti, kunnes oltiin saatu tarpeeksi käyrää ja saimme viimein luvan siirtyä allashuoneeseen.
Pelkäsin, etten pääsisi altaaseen ollenkaan nyt kun omat vedet olivat menneet, mutta beibillä oli kaikki hyvin, joten eikun pulikoimaan.

Odotukset olivat kieltämättä liian korkealla veden suhteen, ja koinkin lievää paniikkia oltuani altaassa jonnin aikaa ja alta 10 supistusta kärsien. Mielessä pyöri vaan, että eikö tämä oikeesti auta tämän enempää - supistuksien muuttuessa joka ikinen kerta kovemmiksi, niin että nyt aloin jo vaikertamaan ihan kuuluvasti (tätäkin mietin etukäteen, ja olin ihan varma että kyllä mä osaan turpani kiinni pitää, enkä todella ole niitä huutajia....juu-u, tästä myöhemmin lisää).
Originaali tähtäyshän oli, että olisin synnyttänyt veteen. Tämän vuoksi vaihdoin synnytyssairaalaakin ja matkan teko kesti tosiaan sen tunnin verran.

Ajantaju meni kokonaan, mutta veikkaisin että olin vedessä pari tuntia, en ainakaan enempää. Ja loppua kohden huuto ei ollut kaukana. Mikään asento ei ollut enää hyvä. Amme oli todella korkeareunainen ja pohjaltaan ns. istuma-ammeen muotoinen. Löllin vedessä ympäri pyörien kuin mikäkin kipuhylje, osaamatta nojata oikeastaan mihinkään. Marco oli huolesta mykkänä vieressä koko ajan, yritti kätilön patistuksesta suihkutella vettä selkääni (joka pahensi tuntemuksiani).
En todellakaan ollut edes puoliksi niin vahva kuin mitä etukäteen ajattelin, ja se kipukynnys - pah. Menin jo allasvaiheessa paniikkiin, enkä enää saanut ajatuksiani kasaan, kipu sumensi kaiken tajunnan ja oman harkintakyvyn.
Aloin anelemaan helpotusta, en kestä enää. Jo tässä kohtaa! Avautuminen oli mulla todella nopeaa.

Kätilön läsnäoloa en hirveästi muista, koska aivan tietoisesti yritin sulkea tämän pois koko kuviosta. En olisi halunnut siihen ketään muuta kuin Marcon, jos tätäkään. Jälkikäteen ajateltuna oma olo olisi voinut helpottua henkisesti kummasti, jos olisin pyytänyt kätilöä poistumaan, pistämään huoneen oven kiinni ja Marcoa antamaan mulle kuulokkeet päähän, Lanegania. Tilanne oli etukäteen päässäni liian romantisoitu, enkä todellakaan osannut tehdä parastani luodakseni vedessä olosta tällaista. Pää oli tyhjä, kroppa huusi kipua.

Joka tapauksessa, sitten tapahtui vähän liian hoppuinen päätös: epiduraali. Mitä ihmettä tapahtui luonnollisesti etenevälle synnytykselle, ilman että sen kulkuun sotketaan minkäänlaisia mömmöjä? KIPU, oma kykenemättömyys rauhoittua ja keskittyä.
Siirryimme pois allashuoneesta (ei muistikuvaa), synnytyssaliin, jonne pian saapui mieslääkäri asentamaan epiduraalin. Oli hemmetin vaikeaa olla paikoillaan, mutta onneksi onnistuivat pistämään sen niin, että supistus ei ollut käynnissä. Muuten ei olisi tullut mitään.
Aineen laitosta meni ehkä 15 minuuttia ja kipu alkoi tuntumaan pelkästään oikeassa reidessä vetävänä paineena. Sama mieslääkäri tuli vielä varmistamaan että kaikki oli ok. Muistan sen, että kiitin häntä, koko sydämestäni. Tyyppi kun maagisesti tuli ja vei kivun pois.
Lääkäri katsoi mua aika sympaattisesti ja lähti sitten pois. Varmasti totesi mielessään, että älähän nuolaise ennen kuin tipahtaa.

Seuraavat 20 minuuttia taivasta, ei kipua. Olin hullaannuksissani. Marco otti pari kuvaa.

Vieläkin olen kahden vaiheilla, kadunko epiduraalia vai en. Se toisaalta antoi mulle tuon parikymmentä minuuttia aikaa levätä, mutta toisaalta kaikki olisi voinut päättyä paremmin, jos kulku olisi ollut luonnollinen, ilman oksitosiinin käyttöä ja niin että olisin saanut ponnistaa haluamassani asennossa. Tiedä häntä, nyt on myöhäistä tehdä mitään muuta kuin muistella.
Oksitosiinia osasin pelätä etukäteen, enkä todellakaan tajunnut että sitä käytetään epiduraalin yhteydessä tehostamaan supistuksia. Jos tämä olisi selvennetty mulle ennen kuin päätös sen laitosta tehtiin, olisin kenties miettinyt vielä asiaa.

20 minuuttia taivasta olivat lopuillaan. Kätilö tsekkasi kohdunsuun, kokonaan auki, mutta jokin reuna siellä oli jäljellä. Tämä jollain lailla käänsi ko. reunan pois (ymmärtääpä kätilöiden duunia vähän paremmin) ja eikun ponnistamaan. En edes tajunnut mitä multa pyydetään, nytkö jo!
Ensimmäiset hetket olivat vielä ihan siedettäviä, eikä ponnistaminen vielä sattunut kunolla, mutta supistukset tekivät tuloaan takaisin, kerta kerralta kamalampana. Oksitosiini oli laitettu tippumaan. Katsoin sitä kauhulla.

Tästä se rumba vasta alkoi. Ponnistamisvaihe kesti käsittääkseni reilu tunnin. Jo puolessa välissä olin ihan kuitti. Se kipu oli jotain aivan tähtitieteellistä. Marco oli huolesta valkeana. Mä huusin, huusin kuin syötävä. Niin, näin ne ennakko-odotukset oman itsensä käyttäytymisestä sortuu.
Aloin pelkäämään joka ikistä supistusta, voimat ei enää riittäneet läpikäymään yhtäkään ja vielä ponnistamaan siinä samalla, aka tuntemaan sellaista että koko alapääsi kirjaimellisesti repeää. Kätilöiden naamat vähän värähtivät, kun eräässä välissä huusin Marcolle WOMEN ARE FUCKING CRAZY.


------------------------

Toinen hassu juttu jonka muistin vasta jälkikäteen tästä tilanteesta, oli se kun joku hoitohenkilökunnan ihminen tuli jostain syystä lääppimään naamaani (kai tsemppaamaan?) ja piti sormiaan kulmakarvani päällä. Sain tästä raivarit ja huusin että älä koske mun kulmakarvaan!! Huudoistani ei vaan vissiin saanut oikein selvää. Olin siis jopa tässä kohtaa huolissani siitä, että kulmakarvani saattaisi "levähtää" kun joku tulee sitä hinkkaamaan. Mikä neiti!
Ponnistaminen siis pitkittyi. Mun jalat tärisi ihan holtittomasti, muistan että se ärsytti, kun näin reisieni vipattavan siinä edessäni epämääräisinä köntteinä.
Koko kroppa oli ihan hervottomana. Olin samaan aikaan ihan turta kivusta, mutta silti tunsin kaiken enemmän kuin selvästi, liikaa. Kuolemanpelko iski, olin ihan varma, että kotiin palaa vain vauva, jos sitäkään. Hengittäminen meni huonoksi, korisin kuulemma kuin kuoleva ja M vertasi myöhemmin että katseeni pupillit lautasina oli ajoittain sama kuin Marttyyrit-leffan elävältä nyljetyllä naisella. Nam.
Oman oikeinhengittämiskykenemättömyyteni myötä vauvankin sykkeet laskivat.
Itkeä vaikersin, etten pysty tähän, ei riitä enää voimat, en saa vauvaa ulos. Niinkuin ei voimat riittäneetkään. Naurettavan lyhyt synnytyshän mulla oli, joku 7h, mutta toi ponnistusvaihe imi kaikki mehut.
Kätilö tuntui jo turhautuvan ja selitti, että joudutaan sitten ottamaan imukuppi avuksi. En välittänyt, koska tiesin että nyt on pakko saada jotain, uskon omaan itseeni mentyä jo kokonaan.
Eli seuraavaksi paikalle tuli lääkäri imukupin kera, yhteensä 5 hoitohenkilökunnan ihmistä huoneessa. Siinä meni se privaatti synnytys.
Ei sillä, että olisin tähän mitenkään reagoinut, en edes tiennyt montako ihmistä paikalla oli ollut, ennen kuin M jälkikäteen kertoi.
Imukupin kiinnittäminen ei sattunut ollenkaan verraten supistus-ponnistuskipuun. Katetrointia en edes huomannut, kuulin vaan että se tehtiin, jotta saatiin virtsarakon viemä tila käyttöön.
Lisäkauhua toi ponnistusasento; jalkani pistettiin niille tuille, olin muuten puoli-istuvassa (enemmän selinmakuulla) ja kaksi hoitsua puski jalkojani taaksepäin. Supistukset tuntui pahimpana alaselässä, joten tämä asento oli ihan täyttä tuskaa. Jokainen tapahtuva asia matkan varrella oli entistä suurempi lannistus. Päässä ei pyörinyt mitään muuta kuin luovutus, äärimmäinen pelko ja kauhu.

Kaikki tuntui kestävän ikuisuuden. Toivottavasti osastolla ei ollut ketään muuta ensisynnyttäjää, sillä mun huuto oli varmasti aika karmivaa. Tuntui moneen otteeseen, että taju lähtee. Ponnistin kuin hullu, naama punaisena, täristen ja kaikella mitä mulla riitti. Lääkäri huutaa, että ethän sä ees ponnista kunnolla! Tuli hysteriaitku siinä kohtaa, vaikersin Marcolle, että tuo väittää etten muka ponnista. Koin järjetöntä vihaa, loukatuksi tulemista.
Siitä vissiin sainkin sen viimeisen raivolla synnytetyn puuskan ponnistaa niin helvetisti. Ts. jälkikäteen ajateltuna lääkäri teki ja sanoi hyvin, provosoi.
Aloin vihdoin ja viimein kuulemaan puhetta päälaen näkymisestä. Mutta ei helvetti sitä kipua. Ihan järjetöntä. En tässä kohtaa enää hahmottanut mikä on supistusta ja mikä pikkuhiljaa repeämisestä aiheutuvaa kipua, ne sulautui yhteen ja tunne oli ihan uskomattoman kamala. En todella osaa enää kuvailla sitä, se kaikki on jo unohtunut.
Marco teki tässä kohtaa hyvin ja alkoi kannustamaan ihan simona, kuulosti kovin innostuneelta ja sanoi, että näkee vauvan pään. Sain viimeisen motivaationpuuskan & seuraavalla ponnistuksella oli pää ulkona, sitten loppukroppakin.
Klo 7:25. Pienellä painoa 3330g.
Oli hiljaista. Vauva ei huutanut, mutta hengitti itse. Tämä vietiin pikaisesti pois, mutta kuulin sentään että tyttö tuli. Marco höselsi jotain, itkikin vähän. Mä olin turtana, en tuntenut oikeastaan mitään.

Kätilö ryhtyi tikkaamaan mua. Siinäkin tuntui menevän ikuisuus. Samoin tytön poissaolossa.
Tikkauksen jälkeen sain viimein vauvan rinnalle ja vasta tässä kohtaa osasin viimein vähän rentoutua ja alkaa tajuamaan että kaikki on nyt hyvin ja pahin on ohi. Näin vihdoin toisen kasvot ja tunsin tyypin omaa ihoa vasten. Oma tytär. Marco oli Naantalin aurinkona.

Kyselin silti koko ajan huolissani hoitsuilta, että onhan vauvalla kaikki varmasti hyvin, kun niin kauan tätä pitivät ja muutenkin tarkkailivat. Ko. sairaalassa oli vähän kielimuuriongelmaa, multa kun ei tuo ruotsin kieli oikein suju. Olin tästä vähän hämmentynyt, sillä Suomessa me kuitenkin ollaan & miksi kantaa takissaan suomilaattaa ruotsin ja englannin lisäksi, jos sen puhuminen ei kumminkaan suju..
Tytön ruumiinlämpö ja syke (en ihan oikeasti muista tarkkaan, kuulin itsekin kaiken vain ohimennen) olivat käsittääkseni jollain lailla huonot tai rajoilla, joten tämän vuoksi hautoivat häntä missä lie testeissä. Hupaisaa, sillä sairaalan esittelykierroksella painotettiin että he eivät täällä vauvaa vie minnekään äidin silmän alta/pois huoneesta.

No, pääasia että mikään ei ollut enempää huonosti. Tytön hapensaanti oli loppupeleissa myös ollut täydellinen synnytyksen ajan. Oltiin onnekkaita. Imukupista tämä tietysti pelästyi, eikä ihmekään.
Tilanne alkoi vihdoin rauhoittua ja pian oltiinkin kolmin synnytyssalissa. Marco alkoi nuokkua väsymystään/koettua kauhuaan. Vauva nukkui mun paidan sisällä. Saatiin aamiaiskärry huoneeseen. Osastolla ei ilmeisesti ollut ruuhkaa, sillä oltiin yli puoleenpäivään synnytyssalin puolella, kunnes vihdoin päästiin vuodeosastolle ja perhehuoneeseen.
Tyttöön tutustuminen tosin alkoi vasta kotona (oltiin 2yötä sairaalassa), sillä osastolla ollessa oli koko ajan jotain meneillään, milloin imetyksen ohjausta, milloin verikokeita tytöstä, uusia kätilöitä koko ajan ym ym. sellaista levotonta olemista koko ajan. En nukkunut siellä kuin muutamia tunteja.

---------------------------

Seuraavana päivänä synnytyksestä tein mokan ja katsoin peilillä alakertaa. Oli lievä shokki.
Kyllä, naiset ovat hemmetin hulluja. En mä kuulemma pahasti revennyt, mutta toiselta se näyttää, tuolla ei ole enää jäljellä minkäänlaista välilihaakaan (valitan suoraa kertomustani, tiedän että tämän saattaa lukea muutamakin perheenjäsen/sukulainen/tuttu, mutta tahdon kirjoittaa tästä rehellisesti, enkä jatkaa näitä repeämistabuja), vaan pelkkää veri-lihamössöä. Toivon mukaan se tuosta sulkeutuu, näin olen ymmärtänyt, mutta epäilen silti.
Miltähän sitten näyttää paha repeämä..en tahdo tietää.

Kirjoitan tätä nyt 3viikkoa synnytyksen jälkeen, ja toki alakerran tilanne on jo hitusen parempi, mutta kyllä se edelleen järkyttää. En tällä hetkellä usko, että tahtoisin enää ikinä synnyttää alakautta, mutta aika valitettavasti kultaa muistot, joten katsotaanpa muutamien vuosien päästä.

Kaikesta huolimatta en vaihtaisi tätä kokemusta poiskaan.
Tyttö oli ensi hetkestä lähtien maailman tärkein, ja korottaa asemaansa päivä päivältä enemmän. Niin paljon, että tuntuu kuin pakahtuisin hengiltä.
Synnytykseen liittyvä tunnelma ja se mitä itse päässään kokee, on ihan mieletöntä, ja sitä kautta ymmärrän nyt miksi tästä asiasta puhutaankin niin paljon. Synnyttäminen on jokaiselle sen kokevalle suuri asia, eikä tällainen tule koskaan, ikinä unohtumaan.

Yllärinä tuli se hormonimäärä, joka tässä kaikessa hötäkässä vapautuu. Mä itkin 3vrk putkeen ihan kaikesta, enkä ensimmäisinä päivinä todellakaan voinut katsoa tyttöä ilman että aloin parkumaan.
Marco on ottanut kaiken todella hyvin, josta oon todella kiitollinen. Tämäkin on ihan rakkaudessa tähän pieneen olentoon, osaa vaihtaa vaipat ja iseilee kaikin puolin.
Marco itse puhelee, että vasta nyt alkaa olla toipunut omalta osaltaan koko synnytysrumbasta. Tämä otti aika vakavasti koko tapahtuman, ja on suoraan kertonut että loppua kohden ajatteli jo pahinta.
Ja onnistuipa tämä kuulemma näkemään alapäänikin juuri synnytyksen jälkeen. AUTS, mäkään en olisi halunnut nähdä! Että ymmärrän kyllä traumansa.

Tyttö on kasvanut huimasti, jalat alkavat jo ottaa sellaista ihanaa michelin-ukko-muotoa, joka on maailman söpöintä. Tämä on erittäin äänekäs (en tarkoita itkemistä vaan muita ääni-efektejä), hämmentävän jäntevä ja voimakas, välillä jopa koominen - mutta ennen kaikkea rakas.
Ja ihana tumma tukka.

Loppuun kuva rv 37+, sillä kaipaan tuota mahaa ihan hirveästi.. Oli se tukala juu, mutta.