Nemen nyt Jkylään lähtenyt rakkaus

Siskolleni tarkoitettu Italiatuliaisia sisältävä paketti.

Tartten nukutuksen

Typerää, että nykyään yksin oleminen on mulle äärimmäisen vaikeaa. Ennen se oli pakollista tai olin tulla hulluksi. Sattuu liikaa kirjoittaa joten lopetan. Vihaanmunkäsiä.

Jabba the hutt vertailee

24.1.12

Hej, olin epäluonnollinen blondi ja varmaan kymmenen koogee vähemmän kuin nyt. T: Queen of fatnessin paras kaveri, queen of fatness 2. (Sorry, teen tästä numeron itselleni koska kaikki tämä on niin uutta.)

Aamukävely

Typerämmän näköistä saa hakea.

Blogger näemmä pienentää kuvat automaattisesti, eikä klikkaamallakaan suurene. Jos joku tietää miten muuttaa asia, jakakoon tiedon myös mulle, kiitos.

PS:

JEE. Ei satu.

The rest can go to hell

Nemesis, Queen Of Fatness

Kotikatu

JABBA THE HUTT. Eniten olen lihonut käsivarsista ja reisistä, kappas. En tisseistä, kuten toivoin.

Kaatopaikka

Jo lapsena pystyin näkemään pääni sisällä saman vision kuin nyt joka ikinen hetki. Se on se visio, kun kaikki on hirveässä sekamelskassa. Veikkaan, tai ainakin toivon että myös muilla ihmisillä on näitä tunnetiloja kuvaavia häilyviä näkövilahduksia päänsä sisällä. Mulle niitä tulee lähinnä kun oon käymässä nukkumaan ja suljen silmäni. Siksi en yleensä nukukaan, koska en tahdo sulkea silmiäni ja viettää aikaa ahdistuen niissä visioissa. Tällä hetkellä se mielikuvittelukuva on tosiaan prikuulleen sama kuin penskana, jos mulla oli monta murhetta. Tai huolia, kuten viis-veenä ne luokittelin. Se tämänhetkinen melko elävä kuva jonka näen silmät sulkiessani, on kirjaimellinen kaatopaikka. Hirveästi tummia värejä, maanläheisiä. Joitain lähes symmetrisiä muodostelmia myös. Se tavallaan liikkuu koko ajan, paisuu ja menee eri suuntiin. Ei tässä visiossa yksissään ole mitään pelottavaa, mutta ne ikivanhat ja tämänhetkiset tunnetilat yhdistettynä tuon saman pinnan näkemiseen päänsä sisällä jo yksissään ahdistavat. Aina alkaa jollain lailla oksettamaan kun näen ko. jutun päässäni. Se on silti eri juttu kuin vaikka liian lämminhenkinen. Se on jotain pakonomaista ja vain silloin tällöin ilmaantuvaa. Ja eihän mulla siihen lämminhenkisyysjuttuun liity mikään visio päässä. Tämä visio jota yritän selittää, on sekä nähtävissä (pää) että tunnettavissa (kroppa). Niitä tuntemuksia en edes osaa kuvailla. Ainoa joka tietää jostakin edes vähän samanlaisesta on siskoni (jos Maaja joskus luet tän niin tämä juttu jota yritän selittää on hyvin sama kuin se äärimmäisen-pieni-äärimmäisen-suuri, vaikka jopa vähän monimutkaisempi.) En nytkään osaa kunnolla kuvailla sitä tunnetta, mutta jotenkin se liittyy puutumiseen ja omien ruumiinjäsenien epäolennaisuuteen, tai siihen että ne tuntuu elävän omaa elämäänsä, ihon alla on jotain mutta se ei kuulu suhun ja kaikki tuntuu oudolta. Muistan sen tunteen aina siinä hetkessä kun koen sen (tai muistan että tämä on tuttu juttu), jälkeenpäin en muista mitään, kuten en nytkään, vaikka yritän pinnistellä ja saada sen kaiken mieleeni. Omatahtoinen fiilis, tulee kun on tullakseen ja lopun ajan se kiusaa sua olemassaolollaan jossain takana ja kaukana, eikä anna sun muistaa sitä jälkikäteen. Anteeksi, tiedän että tämä on pelkkää hepreaa ja sekapäisen ihmisen tekstiä varmastikin kaikille. Olisin tahtonut kirjoittaa sen ytimekkään pointin siitä että mun päässä on (elävä)kaaos tällä hetkellä, mutta en osaa tiivistää mitään.

Tämän illan olen viettänyt lukien blogia, jonka löysin täysin sattumalta googlaillessani italialaisia lauseita ja ruokakirjoja ja mitähän kaikkea googlasinkaan Blogin kirjoittaja on suomalainen nainen, joka rakastui italialaiseen mieheen. Yhden kuun postaukset luettuani aloin vollottamaan. Nyt olen seitsemännessä kuukaudessa ja vollotan edelleen. Samaistun joka juttuun lähes täydellisesti. Eräässä postauksessa kirjoittaja kertoi elokuusta Italiassa, jopa eräästä samasta juhlapäivästä jonka minäkin olen siellä viettänyt. Samoja tunnetiloja, samoja paikkoja, samoja vaikutteita ja kaikki samanlaista mitä mullakin on ollut, mulle selvisi jopa erään eleen merkitys, jonka olen suomalaisittain tajunnut täysin väärin. Tekee kipeää, koska tuntuu kuin lukisin omaa tekstiäni. Blogi on hirmu vanha, eli en usko että olisi millään lailla mahdollista ottaa kontaktia tähän naiseen, vaikka todella haluaisinkin. Jopa tämän kirjoitustyyli kolahtaa mulle täydellisesti. Hyvä tietää, että joku joskus on kokenut samanlaista tuskaa ja onnellisuutta vaihdellen. Kaukosuhteet ovat hankalia, kieltämättä. Aiemminhan luulin, että mut olisi luotu sellaiseen - koska en tiennyt realiteetteja. Koettuani sen kaiken voin sanoa, että ketään ei ole luotu kaukoilemaan.

Can't sleep

..eli kulutan aikaani koneella.

Pieni osa Marcon levyhyllyä. Tuli mulle täytenä yllärinä, että jaetaan sama musiikillinen maku.

Blogin allekirjoitus on Jabba the hutt sen vuoksi, että olen näinä päivinä verrannollinen kyseiseen hahmoon. Kaikkein kummallisinta on, etten tee henkistä kuolemaa ko. asian vuoksi.



Italialainen ruoka (myös sveitsiläinen) on ihan käsittämätöntä. Ja koska Marco tosiaan opetti mut syömään.. Patentoin uuden hoitomuodon kaikille safkan kanssa pelleileville ihmisille: kuukausi Italiassa ja siihen lisäksi joku tärkeä ihminen, joka toivoisi sun olevan isokokoisempi.



Toimii, vaikka olisit kuinka syvällä mielipiteinesi ja käyttäytymisinesi ruoan suhteen.

Okei, takapakkia on tulossa, koska olen taas kotosuomessa ja surullinen ja ikävissäni, enkä siksi löydä motivaatiota ravinnon suhteen.



Anyway, edistykseni oman elämäni vaikeissa jutuissa on ihan sairaalloisen suuri. Olen mm. oppinut olemaan 24/7 toisen ihmisen seurassa, joka aiemmin oli mulle ehdottoman ylitsepääsemätöntä, oli sitten kyse perheenjäsenien, sukulaisten tai ystävien kanssa olemisesta, en aiemmin kyennyt muutamaa päivää pidempään.



Nyt alkaa muutosvaihe kaiken suhteen, irtisanon kuun vaihteessa kämppäni ja hommaan uuden kenties Orimattilasta, sellaisen pelkästään tukikohdan jossa voin säilyttää kamojani ja käydä nukkumassa. Tämä viikko on omistettu kaikelle byrokratialle tulevien asioiden suhteen, toisin sanoen juoksen (toivottavasti) asuntonäytöissä, soittelen vuokraisännälle/sähkölaitokseen/vakuutusyhtiöön ja pankkiin ja kirjoitan sata sähköpostia.

Ja vuokraan kai lähiaikoina rakkaan peltilehmäni, polon, isälleni, joka lähtee töihin Norjaan.

Hirveästi asioita ja muutoksia. Lähipiirini ihmiset ovat kaikki siirtymässä jonnekin ihan muualle, ensimmäisenä erkanemisena siskoni muutti Jyväskylään - ja vastaavia muutoksia tulee koko ajan lisää.



Atm. olen sairaslomalla käsieni takia, lekuri määräsi 2 viikkoa, jotta saisin nämä edes johonkin kuntoon. Duunipaikassani on ihan mahdotonta yrittää tehdä mitään jos on periaatteessa kädetön.



Käsittelen tilaustyökankaita - kädet vuotaa verta -  mahdoton kaava.

Ja voin kertoa että hanskojen kanssa duunaamisesta ei tule hevon helvettiä. Yritäpä ommella hyvää tikkiä jos ei saa kunnolla otetta mistään.

No, en saa otetta kunnolla ilman käsineitäkään, koska en voi taivuttaa sormiani ilman helvetillistä kipua ja haavojen aiheuttamista/aukeamista. Blaa bla blaa.



Mua ei ole tarkoitettu elämään Suomessa, kylmyydessä. Viimeksi kun vietin viikon Italian lämmössä, sain käteni ihan sairaan hyvään kuntoon ilman kortisoneja ja vanhuksille tarkoitettuja megavahvoja d-vitamiinijuttuja, pelkästään auringon ja ilman erilaisuuden ansiosta.



Vihaan Suomea. Tai sen ilmastoa ja kulttuuria. Ja suomalaista kahvia - aiemmin rakastin normikahvia, mutta nykyään paljon paremmasta tietoisena en kykene juomaan mitään pirun presidenttejä ja kulta katriinoja.

Espressoa, kiitos.