Omasta sekavuudesta

 

Viime kuukaudet ovat olleet pelottavia useallakin tavalla. Stressilevelit ovat toki olleet huipussaan, mutten pistäisi senkään syyksi kaikkea.

Epätietoisuus jatkuvan sekopääolon vuoksi on aika kiusallista. 

Tänään mietin pääni puhki muita mahdollisia lähteitä setvien. Fyysiset oikuttelutkaan eivät vaan voi kaikki olla psykosomaattisia.

Näitä oireita ovat vapina, kylmä-kuuma-aallot, hedarit, kuumeilu, raajojen ylenpalttinen puutuminen (jos istun hetken paikoillani, jokin ruumiinosa on heti tunnoton), paineen ja painon tunne päässä, selässä, jaloissa, kipupistokset yleensä selässä (jos esim nousen pikaisesti ylös tai muutoin vaihdan asentoa tekemättä sitä mummohitaasti), nopeiden liikkeiden jälkeen myös silmissä sumenee ja huippaa, tämä tosin on ollut vaivana niin kauan kuin muistan.

Muita juttuja ovat muistiongelmat, puheen tuottamisen vaikeus, hajuaistin oikuttelu (koko ajan jossain haisee pahalle, ja pelkään että se olen minä itse ja joku ominaishajuni), nielemisvaikeudet, korvien lukkoon meno ja samanaikainen pelottava yltiöpaine, siniset varpaat ja sormet, ihottuma ja käsiongelmat yleensä, tasapainohäiriöt ja motoriikan huonontuminen (tiputtelen kaikkea ja arvioin liikelinjat väärin, tämäkin tosin käsien haavaisuuden tuoman jähmeyden syytä). Tässä pääpointit, ja osasyitä sille miksi olen jossain ihan muualla koko ajan.

Kirjoitin äsken paperille, että maksoin laskut tänään. Jos hukkaan lapun, alan maksamaan niitä laskuja huomenna uudelleen.

Ajaminen on muuttunut käsittämättömän pelottavaksi, etenkin pimeällä. Näkö menee aivan sekaisin valoista, ja siksi seilaankin tuolla liikenteessä juuri sillä tavalla että poliisit taatusti pysäyttäisivät luullessaan olevani promilleissa. Jalat väsyvät ja puutuvat polkimilla niin paljon, että on vaikeaa pitää niitä paikoillaan tärinän ja voimattomuuden takia.  Haluaisko joku lähtee kyytiin?

Yritin jo parisen kk. sitten saada lääkäriaikaa. Onnistuin ensin soittamaan väärään numeroon 

päijätneuvon sijaan, jokin saman systeemi tuloskyselynumero. Tämän jälkeen itkin vuolaasti tunnin. En edes tiedä miksi, tai kenties koska koin taas tehneeni jotain ylenpalttisen pahaa, vaikka pyysin monta kertaa anteeksi numeroon vastanneelta henkilöltä. 

Seuraavaksi jonotin jopa oikeaan numeroon, jossa käskettiin menemään päivystykseen, joka on siirtynyt päksiin, jossa saa jonottaa 4-5h ennen 5minuutin hoitaja/lääkäriaikaa.

Eli sulaa laiskuuttani en ole saanut aikaiseksi mentyä tiivistämään oireitani yhteen hengenvetoon jollekin terveyshenkilölle, joka taatusti lätkäisi käteen antibioottikuurin sen suuremmin kuuntelematta kombinaatiota.

Jos olen haudassa kuukauden päästä, en voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Voisin ainakin kuolla vähän ylpeämpänä saadessani syyn sille miksi olen valittanut huonoja olojani niin paljon.

Niinpä, olen jo diagnosoinut itselleni myyräkuumeen, poskiontelotulehduksen, verenmyrkytyksen, dementian, verenpaineen ongelmat, tahdistimen tarpeen ja suusyövän. Näitä oli muitakin, mutten kappas vaan muista enää.

Tai sitten meneillään on vain joku perus tulehdustila, joka voisi olla aiheutunut esim. siitä, että altistun joka päivä ties mille kemikaaleille käsihaavojeni kautta.

Päivistä voi tehdä mukavampia

Olin jo unohtanut että keittiön kaappien päällä kököttää melko hyvä äänentoistojärjestelmä. Jopa vähemmän mukava tasoitteen näpräys ruuvireikiin tuntuu helpommalta. 

Ostin näes epähuomiossa tuubin, jossa ei ollut sitä ohuen ohutta pillipäätä. 

Tällä hetkellä mennään tulitikkujen avulla.

Pitkän kuuntelutauon jälkeen:

  

Hanipuppeli tuleekin takaisin keskiviikkona. Pitäisi varmaan hyppiä riemusta, mutta sitä on jo valmiiksi niin ryytynyt ettei oikein auta. Sorry.

Naisten hommia

Olen saanut tuon tasohirvityksen pois maalauksen alta. Projektiin meni tunteja ja käsivarret tärisee vieläkin rukarin vääntämisestä (drillillä ei mahtunut). 

Oli kyllä megaloistavasti toteutetut ruuvailut.

Alemmassa kuvassa on tattadaa pinkki makuuhuoneemme! Ei ihme etten pysty nukkumaan kun seinät ovat niin hempeät.

Tällaista paljastui tason kiinnikekohdan alta. Nyt pähkäilen seinän epätasaisuuksia ja niiden tasoitusta ja huomenna pitää vielä hakea kittiä tai muuta vastaava ruuvireikiin. Tulee olemaan aika megatyö jo maalauksen alustuksessa, vaikka huone on todella pieni. Pelottaa jos homma päätyykin siihen että pitäisi irrottaa tuo käsittääkseni maalattua lasikuitutapettia oleva matsku.

Olen taas elefantti-ihoinen.

Itkupotkuraivareita

Tässä kohtaa voisin sanoa että vesiputouksia lentää. Kuulin taas eilen olevani laiska.
Heitin riidan aikaiseksi, tosin oli aika hyvä syykin kun löysin M viime reissun takaisia likaisia vaatteita, jotka olivat kaikki täynnä pitkää ruskeaa kiharaa hiusta, pisti vaan väkisinkin silmään. Miksei niitä ollut voinut pistää pyykkikoriin kuten se aina pistää kaiken muun? Ja miksi ne oli jemmassa työhuoneen kaapissa. Ja ja ja. Työreissulla joo.

Joudun valmistelemaan talon (mm. maalaamaan, se on se suurin) ja ylläpidon yksin, appivanhempien 22. päivän 5-päiväistä visiittiä ennen. Paha etten voi tehdä uuniruokiakaan valmiiksi uunin luukun käyttökelvottomuuden vuoksi. Ryhdyin pesemään sisempiä laseja ja nyt en saa niitä takaisin, koska vaatisi enemmän voimaa kuin mulla saada ne paikoilleen.

Hanipuppeli saapuu takaisin (se on taas "työreissulla") myöhään 21pv. ja seuraava aamuna se jo laukkaakin hakemaan vanhempansa kentältä. Saan paljon apua kaikessa. Jopa lattialistat joku muu sahaakin puolestani, tottakai! Ja repii ruman seinään kiinnitetyn pöytälevyn irti maalin tieltä. Ja tietää miten verhotangot asetetaan ns. ylösalaisin ja kiinteästi, ja auttaa pitämään toisesta päästä kiinni ruuvatessa ja katsoo onko suorassa. Lista on loputon, en tahdo edes ajatella ja sanokaa joku pliis että ei sun tarvi tehdä näitä asioita. 

Jos aikanaan tunsin oloni yksinäiseksi Sveitsissä, nyt ei tunnu pelkästään yksinäiseltä vaan tietää että on kertakaikkisen yksin kaiken keskellä, eikä se ole tunne vaan tiedostus.
Marimari, kuten yleensä, mutta pakko sanoa että mä olen aika poikki, taas.

Leiki tässä sitten onnellista ja ihanaa joulunaikaa.
Nukkumasaldo on taas jotain universaalia, huomaa taas äärimmäis-sekavasta tekstistä, sorry. Enkä jaksa korjata typoja.

Onneksi tänään pääsee tuulettumaan ystävättären seurassa.

  

Trouble every day

Ihminen on typerä ja kokematon, minä siis. Ei tullut mieleenikään tsekata vesimittarin lukemaa muuttopäivänä, ja nyt tästä on kehittymässä kiva soppa laskutuksen kanssa.
Tällaiset asiat ovat kerrostaloissa asustaneelle ihmiselle ihan käsittämättömiä. En ymmärrä hölkäsen pöläystäkään yhtään mistään ja olen virallisesti idiootti. Nää on miesten hommia, mutta silti kaikki on omilla harteillani, kappas vaan. Ja sitten saan kuulla jälkikäteen miten olen niin nuori ja typerä ja sen takia kaikki menee päin helvettiä ja laskut vaativat liikaa mammonaa.

Olen ihan ulalla ja päätä kiristää, en edes ymmärrä mitä kaukolämpölaskussa mainitut kuutiot meinaavat, sillä käsittääkseni se on ihan eri juttu käyttöveden kanssa (juu, tätäkään en tiedä, oikeasti). Ja onko normaalia että kaukolämpövesilukema on 31pv. ajalta. 43,060m3. Energian kulut sentään käsitän, mutta olisi ihana saada tietää että mitä nuo kaukolämpölaskun vesimäärät merkkaavat. Jos se on yhtä kuin käyttövesi kraanasta ja suihkusta niin jossain on vuoto ja me olemme köyhiä, ei kukaan kykene kuluttamaan noin montaa kuutiota kuukaudessa.
Ja mitkä ovat mittari "numeroskaala"/1 ja -:-/2, ja minkä kulutuksen niiden lukemat kertovat.

Vesimittari näyttää tällä hetkellä 333.Nyt arvailemaan mitä se oli 16.9.13.

Veden jäähdytysastekin on kai pielessä, sillä se on merkattuna 30C. Alan inhota tätä että Marco ei vaivaudu itse opettelemaan lämpöjärjestelmän säätöä vaan sen ON OLTAVA mun homma. Tottakai, koska näin mikään ei koskaan ole hänen syynsä, helpompaa tuupata mut koettamaan jäätä ja kun se räsähtää allani, ei kukaan auta pois vaan tyytyy seisoskelemaan rannalla ja rähjäämään sieltä että mitäs menit tekemään! Tässä hieno lähes sopiva vertauskuvani tämänhetkisestä tilanteesta.


Yritin googlata vertailukuvia esimerkkilaskutuksista lukemineen, mutta en saanut yhtäkään tulosta Lahti energian -ilmeisesti jotenkin maailmanspesiaalisti eritellylle- laskulle.
Jos kukaan tietää mitään ja osaa selittää sen kuin pahasti jälkeenjääneelle: APUA!

Sunnuntai ja kamera

Olen tänään valokuvannut huoneita ja jatkanut projektia suunnittele seinien värit.

Kokeilin samalla josko saisin edes siedettävän omakuvan.

Anteeksi kun rajaustaitoni ovat niin universaalia etten käsitä itsekään.

Marco on alkavan viikon tiistaina takaisin Suomessa.

Suunnittelen jo aivan innoissani ruokia. 

Uuni kun on tököttänyt kylmänä jo liian kauan, alan saada vieroitusoireita. 

Kaipaan taas jopa toisen pyykkien pesemistä.

Vaimona on ihan kiva olla, aina kun saa olla.


Tämän päivän myrskysää ja naapuriston uhkaavasti huojuvat puut saivat taas tarttumaan jo pitkään työn alla olevaan asiaan, eli kotivakuutukseen, joita olen kilpailuttanut jo pari kuukautta.
Vaihtoehtoja on liika, hintaeroja myös. En mielelläni maksa samoja vahinkoja kattavasta vakuutuksesta 500e, jos mahdollisuus olisi alle kolmeen sataan.
Tällaiset asiat ovat mulle vaikeita, on pakko saada info joka ikisestä yhtiöstä niin pikkutarkkaan että huvitan jo itseäni.
Tilanne on muutenkin monimutkainen tulevaisuuden kuvioiden vuoksi. Kukaan ei vielä tiedä missä maassa tulemme sijaitsemaan (suurimman osan vuodesta) vuoden vaihteen jälkeen.
Loma-asuntojen vakuutukset ovat halvempia, mutta millä perusteilla asunnon käyttömääräkin sitten lasketaan. Olisiko esim. puoli vuotta vuodessa liikaa ja epäsovinnainen/lain vastainen loma-asunnon vakuutuksen valitsemiseen?

Olen tietämätön, ja nykymaailmassa on inhottavaa yrittää todistella olevansa rehellinen, kukaan ei kuitenkaan usko.

Roskiemme poimiminen oli hyvä esimerkki tästä. Vajaa viikko sitten ensimmäistä kertaa ikinä ennätin näkemään (talon ostopäivästä eli 16.9 lähtien) roskiamme keränneen auton ja mikä yhtiö oli kyseessä. Sopimustahan emme olleet vielä tehneet, mutta jätteet kerättiin aina täälläolemisestamme alkaen, tästä podin järkyttävää syyllisyyttä.
Nyt asia on viimein selvitetty, edelliset omistajat eivät olleet katkaisseet roskahuoltoaan, vaikka tämä talo oli kuulemani mukaan ollut tyhjillään viime joulusta lähtien.
Käsittääkseni heitä tullaan siis laskuttamaan myös siitä asti tyhjillään olleista keruuastioista, joka on aika ikävää.
No, pointtina se että joku saattaisi nauttia ilmaisesta roskien keruusta, mutta itse en voisi elää jos tietäisin fuskaavani. Joten, olen enemmän kuin iloinen että saan maksaa takautuvasti.



Pyhitän lopun illan ja yön italian opettelemiseeni.
 Taukoa on ollut liikaa, hävettää. Pystyisin jo nyt kommunikoimaan perushyvin Marcon kanssa, mutta kynnyksenä on oma ujous puhua toiselle tämän omaa äidinkieltä, tietäen ettei vielä osaa lausua ja muotoilla kaikkea korrektisti.

1-0

Tällä hetkellä voisin laulaa Jonna Tervomaan tapaan että luovutan. Ei siis mitään vakavaa. Tuntuu vain paskalta olla henkilö/hellanduudeli-tärkeysjärjestyslistan hännillä.

Yksinäistä taas

Lamaannus, vaikka pitäisi hoitaa kymmenkunta asiaa, juuri sellaisia vastenmielisiä velvollisuuksia ja selvittelyjä.

Marcoliini lähti taas työreissulle Sveitsiin.

Sisimmässäni toivon että tämä myisi koko perkeleen hotellin, joka on murheen kryyni kaikin puolin.

Luonnollisestikaan ei ole kiva katsella kumppania, joka ei muuta tee kuin kävelee kämpän puolelta toiselle puhisten ja hermostuneena, viettää 12 tuntia päivässä puhelimessa, ja jolle ei uskalla sanoa edes yhtä sanaa ilman jumalatonta sättimisvirren kuulemista vastana. Olkoon se sana tai lause mikä hyvänsä, vaikka että rakastan sua.

Ei huolta, ei multa sympatiat ja empatiat ja ymmärrykset ole vielä loppunut. Kun kuvittelen itseni samaan asemaan, olisin taatusti kymmenisen kertaa kamalampi, kuten aina ollessa under pressure.

Ainoa mitä en siedä on asioiden jatkuva muuttuminen, ja siitä seuraava epävarma olo kaiken tulevan suhteen. Mun on pakko tietää aina kaikki etukäteen. Ja jos suunnitelmat muuttuvat, tarvitsisin ainakin yhden vuorokauden järjestää kaiken uudelleen, päässäni.

Inhotan itse itseäni kun huomaan miten paljon olen muuttunut vastakohdaksi, verrattuna kaikkiin entisiin tapoihin ja siihen miten elin. Monet asiat ovat säilyneetkin, mutta miksi luojan tähden samassa huoneessa nukkuminen voikaan kääntyä päälaelleen. Ennen en kyennyt nukkumaan edes parin metrin päässä vaikkapa perheenjäsenestä, tai jos, se oli harvinaista.

Pelkään, jos M ei ole vieressä. Käsittämättömiä mielikuvia, joissa joku murtautuu taloon kirveen/sahan/rynnäkkökiväärin kanssa, raiskaa ja tappaa ja polttaa talon jäljessään. Samoin kaikki rec-miehet, isojalat, kurt russel banjoineen ja muut paholaiset ovat jo vierailleet päässäni, ja sitä mukaa en kykene nukkumaan, tai muuten ne muka tulee makuuhuoneeseenkin.

Mitä kuorsaavan Marcon läsnäolo muka muuttaisi, ja muuttaakin?

Agh, olen aivopesty.

Olen rakkaudessa tähän. Muistuttaa liikaa Nick Cavea ja Anita Lanea.

Capelli

Tässä nämä, kiinnostavat pääkarvani.

käsi on pinkki, kuiva-ihottuma on ollut taas liiaksikin jylläämässä

Värieroavaisuuksia on vielä paljon, ja tulee olemaan. En ajatellut rääkätä näitä vielä pariin kuukauteen.

Valmistin eilen illallisen 7:lle hengelle. Mielenkiintoinen kokemus. Ruoka oli luonnollisesti kakkendaalia. Mm. piiras, joka haisi kissanruoalle.

Koetan selvitä häpeästä jouluun mennessä,

silloin luvassa on seuraava suur-illallinen, 9 hengestä ylöspäin.

En osaa olla domestic goddess.

--------------
Hämmentävää että näin elokuvan Trouble every day vasta tänään.

Upotus ei toimi, joten: Youtube
Tindersticks menee tutustumislistalle.

Sain tänään kukkia

Tämä postaus on jatkoa maanantaina aloittamalleni.

Maanantaille ei voisi ikinä suunnitella parempaa ajankulua, kuin juttelutuokio rakkaan ystävättären kanssa punaviinin kera.

En ole ehtinyt saati viitsinyt päivitellä juttujani tänne blogimaailman puolelle, aika kun tuntuu lentävän siivillä pelkästään kotivaimoillessa ja muissa arjen asioissa.

Olen oikeastaan hellan ja talon remppaamisen välissä, mutta mukaan mahtuu toki kaikki Suomessa pakolliset byrokratiat ja miljoonittain sellaisia asioita jotka vain minä voin hoitaa, Marcon kielitaidottomuuden vuoksi.

Samalla vilahdus ruokailuryhmää, johon saimme loput tuolit vasta eilen.

 Ruokailijoita mahtuu vähintään kahdeksan, enimmillään 12.

Suuri pöytä siitä syystä, että tulevaisuudessa täällä tullaan mitä oletettavimmin järjestämään monetkin illat suomalais-italialaisella kokoonpanolla, ja jengiä sekä omalta että M puolelta riittää.

 

Olen jopa liian innoissani tulevista asioista. Mm. pintaremonteista ja etenkin siitä, kuinka moinen homma onnistuu yhteistyössä Marcon kanssa. Ollaan molemmat niin järkyttävän määrätietoisia jääräpäitä, joten toivon selviävämme sopuisilla kompromisseilla.

"Ruokailusalin" seinät tulevat muuten vaihtamaan väriään turkoosihtavaan. 

En ole vielä saanut käsiini värikarttoja, mutta photoshoppailin huoneista ottamiani kuvia eri väreihin, ja kyllä se kombinaatio mahongista ebenpuuhun yhdistettynä sinivihreään on liiankin upea.

Herranjumala, en ole kai makuuhuoneemme sänkyäkään esitellyt(*). Panttaan näitä postauksia niiden mielenkiinnottomuuden vuoksi.

Yrittäkää ymmärtää, ensimmäistä kertaa elämässäni pääsen sisustamaan montaa eri huonetta.

(*) - Jauhoin jo aiemmin siitä, etten ole vuosiin saanut nukkua kunnon sängyssä, mutta nyt tilanteeseen on tullut muutos. Kyseessä on ebenpuun värinen, massiivinen, vetolaatikollinen järkäle, joka on mukavuudellaan jo maksanut itsensä takaisin.

Olen näemmä rakastunut. 

Meillä oli hetken verran lainakissa, joka rakastui saunaan.

Toinen uusi rakkauden aihe on vegaaniruoka. Marcokin näyttää hyväksyvän pöperöni, onhan tämän siskokin kokonaan vegaani. 

Kaappien täyttö oli alkuun kallista touhua, mutta kaikenlaiset kuivat aineet ja mausteet ynnä muut hommattuani, alkaa ruokalasku jälleen tasaantumaan tuoreiden, alusta asti itse valmistettujen (ei kasvatettujen -  kesällä sitten) raaka-aineiden ansioista.

Ja kroppa & mieli kiittää, sen voin sanoa.

Ruoanlaitto on terapeuttista. 

Vielä terapeuttisempaa on syödä. 

Sitten, olen jo puolitiessä hiusteni suhteen, ja parin vuoden takainen väri on jo lähes tavoitettu.

Alempi kuva väriesimerkkinä, olisiko lokakuu 2011.

 Esittelen kuontaloni jahka taas saavutan päivän, jolloin ei tunnu liian typerältä ottaa kuvaa itsestään.

Happiest girl on Earth

Marco on ajamassa Suomeen.

Viimeisin location-info oli 500km päässä Tallinnasta, ja se oli jo tunteja sitten.
Bookkasin M:lle jo aiemmin huomisen (eli tämän päivän) klo 8. laivan Tal-Hel.

Tänä yönä ei nukuta. Ei etenkään tänään. En osaa edes kuvailla, kuinka ylikierroksilla voinkaan käydä pelkästä Marcon saapumisen ajatuksesta.

Huoli on mielen nurkassa koko ajan. Samoin syyllisyys siitä, etten voinut lentää edes matkan puoliväliin ja osallistua ajamiseen, sattuneista syistä.

HUOMENNA! Taidan kuolla onnesta.
Ja nyt pelkään että laivansa uppoaa.

Epätoivoisen kotivaimon aktiviteetti pitämään mielen koossa

Eli projekti muuttaa hiuksien väriä. Jälleen kerran. 

En ole vielä varma mitä tulen tekemään, mutta tuo kanariankeltainen Peppi Pitkätossu on jo kyllin hyvä alku periaatteessa väriin kuin väriin. 

Kaipa olen tylsä, ja palaan tummahkoon ruskeanpunaiseen. 

Mahonki?

Viimeksi olen pitänyt farkkuja varmaan vuosi sitten. Ei silti ole mun juttu, kun olen tottunut hameisiin joissa voi liikkua vapaasti. Housujen kanssa tuntuu vähän siltä kuin joku lääppisi pakaroitasi koko ajan. En tykkää.

En jaksa edes luetella syitä, miksi haluan saada yllin kyllin & liikaa sisältöä ja tekemistä päiviini, jopa kaikkea turhaakin turhempaa ja väkisin kehiteltyä. 

Huomasin jopa lenkille menon mukavuuden, tosin se ei enää toimi kuten ennen, eli saa aikaan väsähdys-oloa, jonka myötä kykenisin nukkumaan.

Jos saan silmäni kiinni, se tapahtuu tätä nykyä aikaisintaan klo. 4-5am. Rytmi ei toimi, eikä myöskään max 3h. pätkittäin.

Marco saattaisi lähteä jo tänään ajamaan, mutta itse olen skeptinen. Italialaiset aikatauluineen on samanlaista kuin VRn junien pettämättömät vuorot, etenkin talviaikaan.

Kiusaan itseäni myös marttyyrisilla ajatuksilla, ja luulen Marcon tahallaan venyttävän tänne tuloaan. "Enhän minä ole ikävän arvoinen ihminen muutenkaan", näin käännän sen päässäni. Toisin sanoen olen idiootti marisija ja läheisriippuvaisongelmainen itsetunto-nollassa-ihminen. Mutta senhän kaikki tietävät jo.

AIVOLEIPÄ

Aka. home made pesto - parmesan bread.

Tiedän, että ei kovin hyvältä näytä, mutta minä en nyt meinaakaan tuota hiukan kärtsähtänyttä juustokuorta ja epäesteettistä muotoa (uuni teki 30min leivän 15minuutissa, nytpä ensimmäisen kerran kokeilleena tiedän vähentää paistoaikoja!), vaan leivän KORKEUTTA!

Oikeasti ja aidosti tuli tippa linssiin, kun huomasin ja muistin miten erilaista tämä voikaan olla leipoa tasamaalla.

Tein tätä samaa leipää presiis samalla ohjeella monet kerrat Sveitsin puolella, mutta lopputulos muistutti aina lähinnä focacciaa.

Words cannot describe..

Olen humaltunut onnesta leipomisen saralla.

Esittelyssä keittiö pt.2

..Tai arean toinen puoli.

Eroa aiempiin, kuten tähän, on ihan kivasti.

Pääosassa tietenkin minä vamma-asentoisena, ylläri.

Eloa Suomessa ja sekavaa parisuhdelöpinää

(Ensimmäinen laabatus kirjoitettu 25.9.)
Warning, näissä teksteissä on paljon juuri sen kaltaisia asioita, joita useimmat järkevät suodattaisivat pois, mutta jälleen kerran rikon omia privaattirajojani ja häpeän mielelläni sitten myöhemmin, mikäli olen kertonut liikaa ja saan paheksuvuutta osakseni.
--------------------------------------------------


Marco lähti takaisin kotimaansa puolelle eilen aamulla (lähtönsä viivästyi paita-perseilymme takia siitä 19. päivästä), ja jo nyt tuntuu kuin oltaisiin oltu näkemättä vähintään pari viikkoa. Ei tässä vielä ihan läheisriippuvaisia olla, mutta sitä hipoen.

Yritän pitää ajatukseni koossa hoitamalla mahdollisimman paljon työn alla olevia asioita, papereita, soittoja, maileja ja tietenkin tämän talon puunaamista. Olen silti järjettömän hidas, enkä osaa hoitaa kaikkea tyynellä järjestelmällisyydellä. Päässä on hirveä sekasorto joka tapauksessa, ennen kaikkea näiden muuttuvien järjestelyiden, olinpaikkojen, pakollisuuksien ja ikävän vuoksi. Hirveä marista tällaisista, kaikkihan on enemmän kuin loistavasti, meillä on nyt oma tukikohta Suomessa, pääsen näkemään perheenjäseniä/ystäviä, puhumaan äidinkielelläni, hoitamaan pitkään työn alla olleet terveysjutut ynnä muuta. Ainoa mikä puuttuu on se oma puoliso.

Ei tämä pysyvä tila ole, Marco tulee takaisin heti kun business-kiireiltään ehtii, ja suunnitteilla on jo Eurooppareissu nro. 2. - M tulisi yksin autolla (pitää roudata jonkin verran kamaa Sveitsistä Suomeen, ja autollahan se on järkevintä) Prahaan, jonne minä lentäisin vastaan, ja matka jatkuisi siitä yhdessä takaisin Suomeen. Jos M ajaisi koko matkan yksin, en pystyisi nukkumaan tai hengittämään ja ajattelisin alituiseen Puolan kolaria, ja sitä että jotain vastaavaa tapahtuisi taas, sillä erolla että emme edes olisi yhdessä. Mulla on tämä ihmeellinen pelko, että jotain kamalaa sattuisi ei-yhdessä-ollessa, ja yhdessä ollessa taasen olisin valmis kokemaan vaikka Thelmat ja Louiset. Vaikea muotoilla tätä.

Kyllähän nytkin pelkään, että M:lle käy jotain hirveää Italian/Sveitsin puolella, ja olin eilenkin jo satavarma että lentonsa tippuu taivaalta & nieleskelin itkua käppäillessämme samana ajankohtana äitini kanssa Tre:n IKEA:ssa (jatkoimme sinne suoraan Marcon jäätyä Pirkkalan kentälle). Jos totta puhutaan, en olisi ikinä uskonut että kykenen tuntemaan ja pelkäämään toisen ihmisen vuoksi näin ”normaalisti”. Perheenjäsenien suhteen se on mulle normaalia ja niin on ollut aina, mutta kumppanin suhteen ei. Niin no, Marcohan on enemmän tai vähemmän virallinen ensimmäiseni, joten ei kai ihmekään että tuolla saralla käsittelen itselleni aiemmin vieraita tuntemuksia.
Voi voi, en sittenkään ole niin spesiaali-erilainen-kylmä-tunteeton kuin joskus kuvittelin.


Tietääköhän kukaan sitä tunnetta (selitän parhaani mukaan mutta huonosti), kun jotain henkilöä, lastaan, tai vaikka omaa lemmikkiään katsoessaan tulee sekunnin murto-osan pakahtuminen, sellainen outo ja myös fyysisesti tunnettavissa oleva salamannopea juttu, vähän kuin aivojen läpi kulkisi kuuma aalto, joka melkein/hetkeksi nostaa vedet silmiin. Tämä kyseinen ilmiö esiintyy itselläni aina kun näen vaikkapa pitkästä aikaa jotakuta itselle tärkeää henkilöä, ja se tapahtuu vain kerran ensinäkemisellä. Marcoa katsellessani se ilmiö taasen tulee tuon tuosta. Mm. etenkin niinä hetkinä kun itse on yöllä valveilla ja tuijottaa huvittuneesti vieressä kovaan kuorsaavaa, suu auki nukkuvaa Marcoa. Eli aika päinvastaisissa tilanteissa kuin mitä voisi kuvitella mukavaksi tai vaikka romanttisiksi.


Rakastan aamuja täällä. Selailen ilmaisjakelulehtiä (suomenkielisiä, halleluja!), saatan uskaltaa jopa juoda espressoa ja nauttia aamutupakan takan ääressä. Hiljaisuus on täällä kammottavaa, liian tyyntä. Siksi yritänkin aina keksiä lisää pyykättävää, jotta edes pesukoneen hurina kuuluisi, tai pidän televisiota päällä alituiseen.
Yöt ovat kamalia, palelee kun on tottunut siihen ihmis-lämpöpatteriin vieressään ja pienetkin tuulen huminat hormissa/kolaukset ulkoa saavat niskavillat pystyyn. Nukkuminen on pätkittäistä, ei osaa rauhoittua ja peitto on taas vihollinen jota tahtoisi potkia. Pinnalla on myös pitkään ollut lapsuudestani tuttu pimeänpelko. Sähkönuukana poden huonoa omaatuntoa jos pidän pientä yövaloa päällä, vaikka tiedän että ilman sitä olisin hyperventilaation partaalla.

Täällä ei vieläkään ole huonekaluja, vain yksi jakkara ja patjoja on hommattuna. Löysin täydellisen sängyn IKEA:sta, mutta sen kuljettaminen ei ole vielä onnistunut. Sänky on mulle tärkeä, en ole ikiaikoihin nukkunut aidossa sängyssä. Sveitsissä meillä oli aivan järkyttävä sohvasänky, kova, epämukava, nariseva ja muutoinkin hirvitys. Eli periaatteessa viimeksi olen päässyt nukkumaan joka yö aidossa sängyssä paljon yli vuosi sitten. Marco ei tätä ymmärrä, vaan tahtoisi ostaa tänne presiis samanlaisen sohvasängyn. Tästä olemme vääntäneet kättä pitkään.
Yhtenä aamuna tosin keksin vihastuksissani ja vähintään puolitosissani sanoa, että jos ei ole kunnon sänkyä, niin ei ole makuuhuone-elämääkään. Kyllä miehen ilme muuttui, ja nyt tilanne on kai taas se, että saisin ostaa aidon sängyn. Tämä oli oikeasti ensimmäinen kerta kun vedin tämän joillekin kai tyypillisen naisellisen valttikortin esiin. Kamala minä, mutta tuossa sänky-asiassa en vain kykene joustamaan.



1-2.10.13

Marco on edelleen Sveitsin puolella. Asiansa venyvät ja vanuvat. Näillä näkymin reilu viikon päästä tämä voisi lähteä Suomeen päin. Mutta, sehän on ihan liikaa meille molemmille. Siispä väännämme kättä siitä, miksen minä voisi parin pv. sisään lentää tämän luokse. Marco ei tunnu edes uskovan, että mulla on täällä enemmän kuin riittävästi hommaa, ei joka päivä tietenkään, sillä esim. terveyteeni liittyviä tapaamisia minä en itse saa päättää, vaan olen seuraavien vapaiden aikojen armoilla.

En käsitä mikä ihmeellinen käsitys M:lla on Suomesta, tai ilmeisesti se, että täällä kaikki tapahtuu supernopeasti ja helposti, ja kaikki on täysin itse päätettävissä. Periaatteessa mulla ei edes saisi olla omia asioita hoidettavana, ja jos niitä on, sitä ei haluta uskoa, sillä vain liittomme toisella osapuolella saa olla kiireitä.

Kivaa, eikö? En nyt edes kirjoita M:n selän takana, hänkin lukee nämä jaaritukseni, joten ei ole tarvis ajatella että olenpa taas kammottava vaimo (toki niinkin saa tehdä). Olemme tästäkin aiheesta puhuneet keskenämme monet kerrat, ja olen suoraan sanonut että tunnen näin, enkä käsitä miksi en voisi edes terveydenhuoltoon liittyviä juttuja hoitaa kotimaassani omalla kielellä, etenkin kun Marco vouhottaa terveyteni perään tuon tuosta. Puheeni ovat turhia, sillä nyt M kuvittelee ja pelkää, että haluaisin viettää loppuelämäni Suomessa. En vain käsitä, miksen nyt tilaisuuden tullen voisi hoitaa jo vuoden verran Suomen puolella tekemisen alla olleita juttujani.

Mainitsin kai aikaisemmin myös siitä, että tällä hetkellähän ei olisi edes kunnon mahdollisuutta majoittua minnekään Sveitsin/Italian puolelle, sillä Sveitsin kämppä menee vuokralle ja siitä seuraava vaihtoehto olisi olla Marcon vanhempien luona (joka olisi minulle yhtä varpaillaan olemista ja totaalista yksityisyyden puuttumista, vaikka M:n vanhemmat aivan ihania ovatkin). Nämäkin seikat vaikuttavat haluuni palata jommankumman maan puolelle. Lentopelko on vielä mukavana lisäplussana.


---------------


Blogini historiasta löytyy varmaan juttu, joka tapahtui pari vuotta sitten, vanhassa Lahden asunnossani.
Minä suihkussa-murtomies tulee sisään jne.


Tämä asia kun sai jonkinlaista jatkoa päiviä sitten, en tarkkaan muista koska. Olin itse ihan rauhassa olohuoneessa vähissä kotipukeutumavaatteissa tv:ta katsellen, kun huomaan että takapihallamme, metrin päässä olohuoneen viimeisestä ikkunasta, seisoo mies. Kasvoja en nähnyt sälekaihtimien vuoksi, enkä muutenkaan suuremmin koko henkilöä, sillä juoksin heti eteis-arealle piiloon. Hävinnythän koko tyyppi oli, kun n. 3min päästä kurkkasin olohuoneen puolelle, mutta siitä päivästä lähtien olen asennellut lisälukkoja oviin.

Tietenkin tämäkin episodi vaikuttaa todella paljon siihen, miltä tuntuu olla täysin yksin isommassa talossa, mutta myös pimeäkammoni & yleisten pelkotilojen takia kivaa ei ole. Samaa mulla oli (ennen murtojuttuakin) myös edellisessä asunnossani, vaikka kyse oli ihan turvallisesta kerrostalosta. Pelkään. Aina ja liikaa, mitättömiä asioita.

Pahimpina pelko-öinäni jokin aika ikkunan-takana-äijän jälkeen soitin herra kiireiselleni keskellä yötä, itkien ja aivan kauhuissani. Toivoin tukea ja muutamaa rauhoittavaa sanaa, ja ajattelin että on ok häiritä vain sen 1min verran, sillä tiedän varsin hyvin kuinka tärkeitä nukkumiset hänelle ovat. Sen sijaan en saanut muuta kuulla kuin olevani paska taakka, jolla on pokkaa häiritä. Tämä tietenkin johti vielä kamalampaan draamaan, kun en kyennyt lopettamaan hysteriaani, tällä kertaa M:n sanojen vuoksi, koko yönä. Pahaltahan se tuntui, ja jälleen kerran olen vakuuttunut omasta huonommuudestani/lapsellisuudestani.


Tällaista täällä. Ja pahoittelut sekavasta ja turhan intiimistä kertomuksestani. En ole nukkunut moneen moneen päivään paskaakaan.

epäileminen tappaa

Epätodellista mutta totta

Tämä on ollut vähän hys hys-asia. Olen pelännyt puhua tästä kaikille, sillä ajattelin ettei mikään näin upea asia voisi ikinä käydä toteen.

Ostimme talon Suomesta (Marco osti, kokonaan hänen nimissään tämä on, kun itse niin tahdoin)!

Tässä muutama kuva jonka kehtaa julkaista. Muut areat talossa ovat vielä siivoamatta & sisustamatta & remppaamatta. Viime maanantainahan vasta kaupatkin tehtiin.

UUNI, OIKEA UUNI, TOIMIVA, IHANA, ja SUOMESSA, eikä hiton high altitude Sveitsissä. Nyt ei pitäisi tulla potan muotoisia muffinseja ja patonkeja jotka ovat enemmänkin puikulaisia naan-leipiä.

Kodinhoitohuone! Ihan oikeasti. En voi käsittää.

2 yötä takana tässä talossa, ja voin sanoa että käsiin sattuu. Edelleenkään en ole ehtinyt siivoamaan kuin kylppäreitä, makuuhuoneen, kodinhoitohuoneen ja keittiön. Vielä on paljon, paljonpaljon muuta pinta-alaa työstettävänä. Siivousperfektionistina tässä tulee vielä menemään pari viikkoa puunatessa, luulisin.

Päässäni on ihme kyllä melko vähäisesti visioita sisustuksen suhteen, ainoastaan ruokasali ja makuuhuone ovat selvinä, suht.

Älkää hämääntykö vaikka hölötän ruokasaleista ynnä muista, ei tämä mikään porvaritalo ole, pistän jossain vaiheessa kuvia niistä ei-niin-siisteistäkin-huoneista jne. Huomaan että vain naiselliset paikat ovat pinta-uusittu huolella, eli täällä tulee olemaan vielä paljon duunia.

Talo on tosiaan luokiteltu jo valmistumisesta lähtien omakodiksi, vaikka itse sanoisin että paritalo tämä on, yksi seinä kun on kiinni naapureihin.

Mulla on miljoona asiaa työstettävän , kaikki varainsiirtoverosta jätekuljetukseen, vakuutuksien kilpailuttamiseen ja nettiyhteyksiin. Nyt kirjoitan prepaid-liittymällä.
Kaikki Suomen puolella tapahtuva kun on omilla harteillani, Marcon kielitaidottomuuden vuoksi.
Selätin jopa puhelinpelkoni, ja osaan nykyään yhtään epäröimättä soittaa kenelle vain ja minne vain.

Aivojen räjähtämisiä on toki tapahtunut, mutta melko nopeasti ne kerääntyy taas kokoon.

Hääpäivämme kuvapläjäys pt. 2

Rakas puolisoni on lähes joka kuvassa edustavana, samaa ei voi sanoa omista ilmeistäni. En ole ikinä osannut olla kameran edessä, ja tällaisena ajankohtana vielä vähemmän.

Kuvia on lainattu muutamaltakin henkilöltä. Ja edelleen on paljon materiaalia jota en ole itsekään vielä nähnyt.

Silmät-kiinni-kuvia on miljoona.

Tuon tuosta italialaiset alkoivat huutamaan että KISS KISS KISS!

En muista lainkaan mille nauran tässä kuvassa. 

Pikakirjoitin loput nimikortit 5min. ennen seremoniaa. Oikeastaan olin myöhässä aivan kaiken suhteen. Tosin Marcon bestman, Antonio tuli jossain vaiheessa auttamaan kun meikä väänsi noita kortteja tissit ulospullahtaen ja hikipisarat otsalla.

Jekku näytti maistuvan kaikille saapasmaan kansalaisille turhankin hyvin.

Ruhtinas K. aka isäni, pitämässä häpeilyttävää puhettaan.

Tämä oli päivänä kun saavuimme Suomeen. Respa ja hotelliin kirjautuminen. Cumulus tuskin oli ikinä ennen ollut yhtä täynnä italialaisia.

Appivanhempani ja Marcon ihana sisko, Elisabetta. Pelkäsin aivan mielettömästi tämän ensitapaamista, joka tapahtui paria päivää ennen häitä, Elisabetta kun asuu Brasiliassa. Pelkoni olivat turhia, enkä ole ikinä ennen tavannut yhtä liberaalia, mukavaa, sanavalmista ja hyvällä tapaa vahvapersoonaista naista. 

Normaalina!

Toivottavasti en ollut koko päivää noin epäuskoinen ilme naamalla.

Marco uhkasi tuupata mut veteen, ja kasvojeni ilmaisu on vähän sen mukainen.

Lisää kuvia tulee joskus.