Kouluaikojen esitelmä

Kaivoin tämän jostain. Pointtina se, että lukekaa Aasintamma, ja naurakaa teini-ikäisen minun kirjoituksille.
Kirjoitus- ja asiavirheistä ei ole tietoa, kopsasin tämän suoraan, enkä jaksa korjailla.

"Romaaniesitelmä, tehtävä C.

Nick Cave – Kun aasintamma näki herran enkelin.
Orig.: And the ass saw the angel

Teos eroaa hyvin paljon ns. normaalikerrontaa sisällään pitävistä romaaneista. Sävy on synkeä ja suora, sekoitus raamatullista kerrontaa ja puhekieltä, jonka vuoksi kirjan varsinaisen sanoman sisäistäminen vaatiikin melko paljon syvempää keskittymistä sekä omavaraista pohdintaa.

Tämän esikoisromaaninsa kirjoittaja, Nick Cave on tunnettu sävellyksistään ja sanoituksistaan musiikin saralla, post-punkin ja vaihtelevatyylisen rock-sävytteisen musiikin artistina, jonka vuoksi tämä onkin saanut usutettua loistavasti romaanin muotoon moninaiset sanoituksensa tuttuna musiikistaan, joka johtaa siihen että on kuin kuuntelisi hänen albumiaan kirjaa lukiessa. Kenties vaikea ilmentää miten tämä käytännössä on mahdollista, mutta mikäpä olisi hienompaa kuin kirjan kulku laulujen tavoin. Se elävöittää koko tekstiä omalaatuisella tavalla, tehden siitä jopa vastustamattoman.

En usko että kukaan, joka ei ole Caven musiikkiin sen suuremmin tutustunut, saa kirjasta läheskään niin paljoa irti, sillä niin läheiseltä tuntuvan kerrontatavan voi saavuttaa vain, mikäli kirjoittajan tyyli lähestyä tämän sanojen lukijaa on ennalta jo niin tuttu ja henkilökohtaisella tasolla todella rakas.

Voisin jopa uskoa, että kirja tuntuisi suorastaan surkealta ja totaalisen epäloogiselta jollekulle, joka ei kyseiseen kirjailijaan ole tutustunut, tämän vuoksi lukijakunnan suppeus ei ihmetytä.

Kaikesta huolimatta teoksen todellinen sisäistäminen vaatii niin avoimuutta kirjallisuutta kohtaan kuin pitkäjännitteisyyttäkin, muutaman sivun jälkeen tuomitsevat ja lopullisen mielipiteensä muodostavat heittäisivät siis tämän teoksen oitis roskakoriin, luulisin. Tietenkin jokainen käsittää kirjallisuutta eri tavoin, ja jokainen muodostaa aivan omanlaisensa suhteen lukuelämyksiään kohtaan. Toisille kirjojen lukeminen on vain läpi kahlaamista, toisille taasen suurempikin elämys.

On kirjoja joita pystyy lukemaan liiemmin ajattelematta itse, helposti ja täysin kirjailijan yksityiskohtaisella johtamisella, sekä kirjoja joiden tekijät eivät anna armoa lukijan mielikuvituksen puutteen edessä. Aasintamma kuuluu tähän jälkimmäiseen kategoriaan.

Paikoin tämän teoksen lukeminen tekee jopa kipeää. Tällaiset asiat tekevätkin koko kirjallisuuteen tutustumisesta sairaalloisen kiehtovaa, eikä moninaisten tunteiden herättäviä kirjoja tahdokaan lainkaan lakata etsimästä.

Nick Caven musiikin sanoitusten ollessa katkeria, vihaisia, rakastavia, yllättäviä ja paikoin myös hävyttömiä, voi päätellä että tämä kaikki on siirtynyt myös itse kirjaan, joka kaikessa ristiriitaisuudessaan tappelee ahkerasti nykyajan katoavaa kerronnallisuutta vastaan.

Ei läheskään koko ajan, mutta aika-ajoin kirja on kuin laulu, runo, kuva tai jopa kertova ihminen, lähes elävältä tuntuva asia. Muuta ei siis tarvitse kuin syventyä itse hiljaa kuuntelemaan ja katsomaan. Melko vaikeaa monille, sanoisin. Monet ihmiset tuntuvat odottavan välitöntä ja mielen räjäyttävää tekstiä heti ja välittömästi, unohtaen kuitenkin olevansa myös itse vastuussa koko kirjan kehittymisestä kokonaiseksi.

Saattaa olla, että koen kirjan turhan läheiseksi vain koska se kertoo tietyllä tavalla, lähes välittämättä edes mistä. Vain tavalla on väliä, vai onko.

Kenties kokonaisuus astuu tässä kohdassa mukaan.

Raamatullisen kirjasta tekevät sen käsitteet, kieli ja raskaus. Yllättävää onkin, että yleensä sanon tällaisille teoksille heti ei. Raamatulliset asiat eivät kolahda omaan elämääni lainkaan muita fiktiivisiä eepoksia suuremmin. Tämän kirjan kohdalla asia ei kuitenkaan häirinnyt lainkaan, se jopa sopi kokonaiskuvaan ja luomaan entistä persoonallisemman ilmeen.

Jos kirjailija käyttää tekstissään jotakin epämieluisaa, mutta saa sen uppoamaan huomaamattomasti joukkoon lukijan kannalta, on tällainen tekijä minusta kerrassaan loistava.

En oikein osaa kuvailla sitä kuinka ristiriitaisia tuntemuksia ja näkemyksiä kirja herättää – ja esittää, tästä kaikesta koostuva rosoinen ilme tuo itsensä pinnalle salakavalan suurella voimalla, sellaisella joka lykkää lukijan reunan yli ilman että tämä edes tajuaa sitä viimeisen sivun käännettyään.

Kaikessa outoudessaan, ”Kun aasintamma näki herran enkelin”, on kuitenkin yhtä aikaa sekä hurmaava, herättävä, kuin myös kammottava romaani.

Päähenkilön roolissa toimii Euchridiksi nimetty poikapahanen, mykkä ja köyhä sieluriepu, jolle elämän rooleja jaettaessa sattui se kaikkein vähäpätöisin ja traagisin osa. Tarina alkaa Euchridin syntymästä (likaisissa olosuhteissa autonrämän takapenkillä) ja jatkuu tämän nuoruuteen ja aikuisuuteen pitkää, katkeraa ja kivistä tietä pitkin. Hän menettää pienintäkin iloa elämäänsä tuoneet asiat, pala palalta, samaan aikaan vihan kasvaessa ja kytiessä sisimmässään.

Euchrid saa niskaansa koko maailman, tässä tapauksessa Ukuliittien maalaisen yhteisön vihan ja solvauksen. Eihän mykkä ja köyhä, epämuodostunut olento ole kenenkään silmissä muuta kuin potkittavaksi sopiva, epäinhimillinen, kaiken pahan vastaanottava maalitaulu. Paljoakaan menetettävää Euchridilla ei kuitenkaan ole.

Jumalan läsnäolo päähenkilön elämässä on suuressa osassa kertomusta, tai ainakin jonkin sortin jumalan, sillä tulkinnanvaraiseksi jääkin, pyytäisikö Jumala kostamaan ja tekemään veritekoja?

Tämä veriteko on ”suuri suunnitelma”, suunnitelma joka pitää sisällään ihmishenkien teurastamista, vailla pienintäkään myötätuntoa ja anteeksiantoa. Jonkun on maksettava Euchridin elinikäisen koettelemuksen tuottamasta hulluudesta. Tätä hulluuttahan tuskin olisi syntynyt, ellei päähenkilöä siihen olisi varta vasten, täysin tietoisesti ajettu. Toisten ihmisten tavaton satuttaminen ei yleensä olekaan muuta kuin oman hautansa kaivamista. Tässä tapauksessa tarinan pahantekijät, suvaitsemattoman primitiiviset Ukuliitit kaivoivat omaa hautaansa kaiken lisäksi turhan syvälle ja nopeasti.

Hinta tulee olemaan suloisen suuri.

mk

Infolinkki

Tunnenko itseäni

Pari päivää sitten vietin iltapäivän taukoa työpaikan pihalla. Alueelle hortoili vanha mies, jolla oli mukanaan suuri kukkapuska kauniisti paketoituna.
Hän tuli kysymään, josko tiedän missä on sellainen mesta kuin *työpaikkani nimi*.
Sanoin että toki tiedän, olen siellä töissä ja että menet vaan noista punaisista ovista sisään. Oville kävellessään mies vielä jatkoi, että tunnetko sieltä muuten ketään tämän nimistä (lukien kukkavihon korttia) kuin *oma nimeni*.

Kukkatoimittajan hämmennys oli suuri, kun kerroin tämän henkilön seisovan edessään. Omani oli vielä suurempi. Mies naureskeli lähtiessään, että olipa helppo homma hänellä kun kaivattu ihminen löytyi heti.

Itse jäin pihalle töröttämään kukkapuska kourassa ja ihan häkeltyneenä.

 

Tässä olisi jo ainesta kirjoittaa romanttinen leffa.

Ainakin voin nyt huudella ympäri kyliä, että mulle onkin lähetetty ruusuja töihin.

Kello viiden analyysi

En ole nukkunut juuri lainkaan, ja kohta pitäisi suunnata töihin päin.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, koska unettomuus on ollut jo vuosia niin tyypillistä.
Nyt tämä tuntuu vain ylitsepääsemättömän vaikealta.
Saattaa johtua siitä, että stressailen jo nyt tulevia asioita, joiden tiedän aiheuttavan yleistä romuuntumista - siis itselleni.

Lähiaikoina on tapahtunut joukkio lukemattoman hämmentäviä asioita. On ollut sekä ylisosiaalisuutta että outoja ihmisiä. Se, että puhelimeeni pamahtaa saman vuorokauden aikana yhteydenotto n. joka ikiseltä miespuoliselta ihmiseltä jonka tunnen, on kerta kaikkiaan liian epäilyttävää. Sama koski muuten nettielämää, kahden päivän sisällä joka ikinen saitti jossa olen, oli täynnä viestejä.

Tällaisen tilanteen sattuessa alan kelaamaan ainoastaan omalla kustannuksellani tapahtuvaa kusetusta.
Se on sikäli ihan ok, vaikka kaikki tahtoisivatkin toimia vain naureskellakseen, sillä multa luonnistuu aika hyvin itselleni nauraminen, enkä pidä sitä liian kammottavana asiana, mikäli toiset sitä harrastavat.

Tällainen tilanne luo kuitenkin omanlaisensa epävarmuuden. Sieltä epävarmuuden suosta olen yrittänyt nousta nyt 8 vuotta, mutta aina kohtaan asioita jotka polkevat jälleen sen sitkeän mutaliejun pohjalle.

Toisin sanoen, epäluuloisuus toisia ihmisiä kohtaan aiheuttaa vaikka millä mitalla erilaisia muutoksia omassa käyttäytymisessä, teoissa, sanoissa, ajatuksissa. Kaikessa.

 -
Stalkkasin tänään huvikseni erästä henkilöä, jonka kanssa vaihdoin taannoin joitakin viestejä. Koin lievän nauravaisen järkytyksen lukiessani tämän viimeisimpiä merkintöjään. Satavarma en ole, mutta käsittääkseni pari juttua koskivat minua.
Joten myönnettäköön, tämän postauksen hatara pointti oli jonkin kaltainen selvitys nro. 2 omalle käyttäytymiselleni. Suunnattu siis sinulle, mikäli koskaan blogiani vilkaiset.

En todellakaan ole hahmottanut millä lailla minut on koettu. Nyt hahmotan aika paljon.

-
Lisättäköön tähän selvennys myös koskien viestiä jonka aikanaan ensimmäisenä hänelle pistin. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt kahlaillessani läpi henkilön ko. saitin blogia. Siellä oli monia ominaisia juttuja.
Päätin kirjoittaa hänelle ihan lyhykäisen ylistysviestin koskien erästä tiettyä bloginsa tekstiä.

Mutta, sinä hetkenä olin myös tajunnut muistavani kyseisen ihmisen joidenkin vuosien takaa. Joku pari sanan vaihtoa, jotenkin asiaan liittyi roskapussi, muistaakseni. Olin jo niinä aikoina muodostanut tietyn mielipiteen tästä ihmisestä, ehkä jollain lailla kylmä tyyppi tai muutoin aika helposti toisia karsiva ihminen, siis sellainen joka tossaa ihmiset joiden katsoo olevan ns. alempana.
Tällainen käytös (vaikka sitten väärin arvioitukin) on tavallaan kiehtonut aina jollain lailla, mikä taasen vaikeuttaa tätä omaa asemaa entisestään.

Tästä syystä pelkäsin pistää hänelle viestiä, mutta tein sen silti.
Huolehdin, etten saa siihen vastausta, sillä tämä yleensä meinaa sitä ettei toista kerta kaikkiaan kiinnosta/olen häirinnyt. Kumpikaan ei ole hyvä juttu.
Välillä arkailen pistää viestiä jopa omille irl-ystävilleni (tosin en sen jo useasti mainitun epävarmuuden takia, sillä mikäli tunnen ihmisen, koko epävarmuus-asia poistuu sekä olemuksestani, käytöksestä & ajatuksistani. Sitä en tiedä, mikä on heidän suhteensa se pääongelma, tai kenties liian korkealle viemäni toisten yksityisyyden ja oman rauhan arvostaminen.), joten voi vain kuvitella kuinka suuri onkaan kynnys lähestyä jotakuta ihan perusasiassa, etenkin jos olettamuksena oli, ettei tämä henkilö olisi noteerannut millään lailla.

Painotin viestissäni sen tarkoituksettomuutta, sillä kyseessä oli simppeli arvostava kohteliaisuus. Sanoin mm. että toivoisin viestin hukkuvan ennen kuin vastaanottajansa sitä lukee. Olisi pitänyt muistaa lisätä, että toivon viestin katoavan ainoastaan, mikäli se menee häirikköviestien kategoriaan. Kaikilla kun taatusti sellainen kategoria on.
Sen kuitenkin myönnän, että olin melko todella yllättynyt ja iloisempi kuin aikoihin, saadessani vastauksen.

Niin ja se, miksi lähestyin tätä ihmistä ei-kommentilla vaan saitin toisen tyyppisellä viestillä, oli puhtaasti siksi, etten ole siellä ikinä kommentoinut mitään kenenkään ns. yksityisen blogiin, ainoastaan sivuston palkattujen kirjoittajien juttuihin, niitäkin kommentoinut ehkä 4 tai 5 maksimissaan.
+ Se, että en halunnut messagen olevan niin pysyvä, koska pelkäsin.

Vieraat asiat ovat vaikeita, etenkin ennestään vieraat netin kautta tapahtuvat asiat. Oikeassa elämässä en sietäisi, jos en pääsisi oppimaan uutta koko ajan. 
Karkeana esimerkkinä: facebookiakaan en koskaan tottunut käyttämään, koska se oli jotakin liian uutta. Siksi en harrasta koko sivustoa.


Tykkään sanoa ihmisille sanottavani, jos on jotakin jonka haluan palavan paljon ilmaista. Yleensä nämä jutut ovat sikäli outoja, että omasta mielestäni kuulostavat/pelkään niiden kuulostavan iskuyrityksiltä, joita ne yleensä eivät ole, kuten ei tässäkään tapauksessa ollut. 

(Esimerkki: viime viikonloppuna menin yöelämässä sanomaan eräälle miehelle, että tällä on taatusti yksi Suomen kauneimmista nenistä, sillä se piti paikkaansa. Muistan että aloitin lauseeni sanoen "Älä vaivaannu tai häiriinny kun sanon näin" - se tarkoitti, etten ollut iskuaikeissa, sillä pelkäsin tyypin luulevan niin.)

Jälkeen päin häpesin että olin jossakin vaiheessa uskaltanut mainita tälle henkilölle eräästä ulkonäköseikasta. Hän kuvien perusteella muistutti melko paljon erästä näyttelijä-artistia josta olen jo kauan pitänyt paljon. Ja joo kyllä, myös ulkonäöstä kaiken muun ohella. Tämä oli sellainen vähän liian rohkeaa - sarkaan menevä. Niin, sillä kaikkihan ajattelevat sen olevan pelkkää kuolaamista, jos sanoo kohteliaisuuden.

Ja kun tähän vedetään oma yltäkylläinen epävarmuus oman itseni suhteen, on mielestäni aika luonnollista että käyttäydyn miten käyttäydyn, epävarmasti.
En pidä itseäni viehättävänä tai kiinnostavana, ainoastaan outona ja melko tylsänä, jopa aika surkuhupaisan naurettavana. Mm. meikkaan aivan ylipaljon ja sitähän monet vierastavat ja kunnolla. Ymmärrän tuon vierastamisen täysin, mutta valitettavasti rakastan maalata naamaani.

Tämän vuoksi en ikimaailmassa halua aiheuttaa kenellekään sitä koomista myötähäpeää (joka siis olisi koettu minun puolestani), jonka melko moni taatusti kokisi, mikäli luulisi minun olevan sillä lailla kiinnostunut.

Jatkan tähän jos muistan jotain oleellisia pointteja. En tosiaan voinut olla tarttumatta asiaan, koska epäkohdat haluaisin suoristaa rehellisyyttä noudattaen. En toki ehkä ikinä saa tietää näkeekö tätä tekstiä se henkilö, jolle koko jaaritus on suunnattu.

--
Fundeerasin töissä mitä jäi ilmaisematta ja sohin kahdeksan tunnin aikana ainakin 15 kertaa neulalla sormeeni, koska ilmeisesti olen putkiaivo, joka ei osaa ommella käsin ja ajatella samaan aikaan.
Kuitenkin, jatkuu.

Tapahtuipa tuolla saitilla myös niin, että eräänä päivänä ajattelin poistella sieltä omia kuviani, sekä muutoin uudistaa ja päivitellä. Kirjoitin myös samoihin aikoihin profiilini päivityshomma-asiaan otteen Pigs (three different ones):sta, eli pig man. Tämä ei todellakaan ollut tarkoitettu kenellekään minään henkilökohtaisena viestinä, mutta niin kävi, että näin ilmeisesti uskottiin.
Voin poistaa sen pig manin sieltä vaikka heti, jos se on parempi. En kuitenkaan lakkaa pitämästä kyseisestä kappaleesta, se soi nytkin.

Ja ei, mulle kyseinen lohkaisu ei meinaa minkäänlaista miesvihaa.

En täysin muista mistä sain ajatuksen vedellä kuviani piiloon, monen asian summa se totta kai oli, kuten kaikki asiat yleensä, päällimmäisenä huono kausi itsensä sietämisen suhteen, sellainen tahdon peittää kaikki heijastavat pinnat-kausi.

Saattoi olla, että samojen aikojen tienoilla olin myös saanut paljon kritiikkiä tuntemattomilta, viime maaliskuussa ainakin oli sellainen kausi. Pesusienenä otan tällaisesta vähän liikaa itseeni, ja tahdon lähinnä vajota maan tai vaikka meren alle.

Jopa täällä blogini puolella olen vuosien mittaan lukuisat kerrat ärsyyntynyt ja poistanut kaiken, olkoon se sitten ollut omia kuviani tai kaikkea muuta.

Tämä on geeneissä oleva juttu, tahdon usein päästä eroon aivan kaikesta, koskee jopa materiaa, tai etenkin sitä. Tahdon sen puhtaan pöydän niin usein kuin vain mahdollista, jos en sitä saa (missään muodossa), ahdistun. Se siis säteilee myös nettikäyttäytymiseeni.


Paras ratkaisu tähän olisi toki olla lisäämättä tänne mitään, senkin tiedostan. Mutta sopivassa balanssissa on myös kausia, jolloin tahdon tunkea tämän koko blogin täyteen omaa elämääni.

Tämä henkilö oli kai luullut, että tämä koko kuvanpoistojuttu johtui jotenkin hänestä. Eipä johtunut. Sen muistan, etten viimeisessä hänelle kirjoittamassani viestissä silloin kuukausia sitten ollut kovin puhehalukas. Johtui täysin omasta elämäntilanteesta.
Kävin siihen aikaan (kuten nykyäänkin) viikoittain istumassa tunnin ajan psyk polilla ollen koko ajan vaiti, vaikka edessäni istuva ihminen yritti sen tunnin verran rutistaa musta edes yhden sanan.
En voinut puhua, en edes halunnut.

Sen viimeisen lähettämäni viestin jälkeen en enää kuullutkaan hänestä, enkä ihmetellyt asiaa, sillä olinhan ollut melko kylmän tympeä. En minäkään sellaiselle (laiselleni) haluaisi viestiä.

(Tästä syystä saattoi olla erhe alun perinkään kommunikoida tälle ihmiselle. Eli viisaampaa olisi ollut ilmaista mielipiteeni sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, kun ei olisi ollut vaaraa tehdä asioista vaikeita. 

Ehkä joskus vielä koulutan itsestäni tasapainoisen ja itsevarman ihmisen, sillä tiedän varsin hyvin, että olen aika raskas tällaisena nykyisenä minänäni, eikä kukaan kovinkaan kauaa jaksa henkilöä, joka pyytää vähintään 30 kertaa päivässä anteeksi, vaikkei olisi sen kummemmin tehnyt mitään järisyttävän väärää.
Nyt tarkoitan nimenomaan tekemisiä, en sanoja.
Jos osaisin, aloittaisin vaikka jo huomenna prosessin tee-itsestäsi-erilainen. Voisin esimerkiksi alkaa hyväksymään oman olemassaoloni. Noin tiivistettynä.)

Jätin asian sikseen, enkä siitä päivästä lähtien aina 14.7. asti enää edes kertaakaan katsellut hänen profiiliaan.
 

Tässä koko juttu (ainakin lähes, jotain saatoin unohtaa) omasta näkökulmastani.
Ainiin ja ps. se ukko, josta joskus blogissani on/on ollut kuvia, ei todellakaan ole mikään oma ukko.
En seurustele nyt, enkä ole koskaan aiemminkaan seurustellut. Ikinä, kenenkään kanssa.

Mielenkiintoista, mutta kerroinpa kuitenkin.
Tai oikaisin.


Asiasta Animalsiin. Alku & loppu, kaikessa erilaisuudessaan jos jaksaa kuunnella.



------>

Hätäpostaus nro. miljooona

Miittaan sen italialaisen miehen taas tänään. Hän suostutteli mut lähtemään dinner-asialle.

Ainoa ongelma on se, että kammoan julkisilla paikoilla safkan naamariin vetoa. En tiedä miksi, se vain on käsittämättömän vaikeaa ja tuskallista, häpeällistä myös, sillä aina tämän kaltaisissa tilanteissa alan sähläämään pahemman kerran. Joko kuolaan rinnuksilleni tai muutoin tiputtelen ruokaa suustani ja saatanpa jopa rikkoa lautasen.

Olen ollut jo sellaisen 45min. lähtövalmiina, mutta en vain pysty tarttumaan luuriin ja infoamaan tälle ihanalle miehelle, että olen valmis ja let's go.
Kammottaa liikaa.

Tuntuu tasan siltä, että huomenna en voi edes paeta taattua tulevaa häpeää, vaikka ajaisin aina Lappiin asti.
Infoan myöhemmin ne kaikki häpeälliset yksityiskohdat, jotka mokaan tänään (siis mikäli otan itseäni niskasta kiinni ja tartun puhelimeeni).

Kiinnostaa taatusti, mutta en voi olla purkamatta tätä asiaa yleisen pelon ja kokemattomuuden vuoksi.
Enhän meinaan näitä viime päiviä ennen ole ikinä ollut minkäänlaisilla treffeillä.

Apua, on se ainoa sana/ajatus, joka tällä hetkellä pyörii päässäni.

Lisään tähän postaukseen myöhemmin tämän päivän kuvia. Ajelin aiemmin tänään nelisenkymmentä km. maalle päin, ja kiipesin eräälle suurelle pellolle kuvaamaan. Teki mieli itkeä, koska siellä oli simppelisti niin järkyttävän kaunista.



---------------
Okei! Olin rohkea ja tartuin siihen puhelimeen heti kun tämän postauksen olin luonut. Kello on nyt 6:14 aamulla. Eli kai vajaa 9h kestänyt treffailupäivä on onnistunut? Juttua riitti edelleen, joka on aika käsittämätöntä. Tosin, sähläsin sen ravintolalautaseni kanssa ja roiskutin salaattini yli reunojen, pariinkin otteeseen. Mutta ei se niin kamalaa ollut, jostain syystä osaan tuon henkilön seurassa olla ihan rennosti, eikä ylenpalttinen häpeä aina tavoita mua.

Hän lähti nukkumaan juuri ja varmaan teen saman itsekin.
Ei luoja, viimeiset neljä päivää ovat olleet melko käsittämättömiä kaikin puolin.

Lisään huomenna, eli tänään iltapäivällä niitä kuvia.

HAMMER!

Vein siskoni tänään ostoksille kaupungille, sellainen myöhästynyt synttärilahja. Top tenistä bongattiin mahtavat Pink Floyd-kassit. 

Mulla on hammerit ja siskollani mm. Dark side of the moon logoa & kuva itse artisteista. Siellä oli jopa PF kalvosinnappeja & Beatles-magneetteja. Hiukan kaikkea, Mercurysta Caveen ja Jeff Buckleyyn. 

En pahemmin perusta bändituotteista, mutta PF:n, Caven, Gallon ja Waitsin suhteen teen poikkeuksia.

Kannan tätä enemmän kuin ylpeänä, vaikka kaikkein mieluiten tunnustaisin niitä vähän vanhempia albumeja kuin The wall.

Tiedän että jaaraan vähän liian usein tällaisista asioista, mutta:

 Olin tuossa ns. treffeillä italialaisen miehen kanssa. 

Hänellä on ihana nenä.

Valitettavasti ihailen jopa pakkomielteisen paljon sellaisista italiaano ja/tai Vincent Gallo-neniä, juuri sellaisia joita suomalaisilla ihmisillä ei oikeastaan koskaan näe.

En vieläkään pysty käsittämään miten suuria kulttuuri - & käytöstapaeroja maiden välillä voikaan olla.

Sanotaan nyt vaikka näin, etten ikinä eläessäni ole tavannut yhtä kohteliasta, kunnon gentleman-ihmistä.

Hän jopa oli tuonut mulle pienessä lahjakassissa ilmeisesti italialaista viiniä. Menin hämmennyksestä ihan vaikeaksi.

Kielimuuri kävi ärsyttämään, sillä juttua meillä riitti sellaisen 7 tunnin ajan oikeastaan ilman ainoatakaan hiljaista hetkeä. Oma englannintaitoni on kadonnut jonnekin. Olin parempi siinä n. 7-luokalla kuin nyt. Oikeasti.

Koetin epätoivoisesti selittää mitä teen työkseni, eikä verhoilu-käsityö-mikälie-työnkuvani-milloinkin-on, ollut kovinkaan helppoa ilmaista. Esmes en todellakaan muistanut sanaa verhoilu.

Tämä johti siihen, että aloin lääppimään vieressäni olevaa penkkiä ja pantomiimina esitin sen uudelleenverhoilua.

Tulipahan ainakin naurettua paljon.

Ainiin, hän on kolmekymmentä + 9 vuotta vanha (paaaaaljon nuoremman näköinen).

Kiva juttu.

Sitten kun olen 40-v, mua iskee ainoastaan vähän vajaa kuuskymppiset, mikäli tämä nykyinen kaava jatkuu.

Häpeääkin voi paeta

kykin tuon perhosen edessä varmaan puoli tuntia, mutten siltikään saanut tarkkaa kuvaa

Aina jos mokailen jollakin tavalla, edes ihan pienesti, on melko tavallista että lähden vähintään muutamien kymmenien kilometrien päähän karkuun.

Se auttaa ihmeen paljon.

Tänään ajelin yleisen viikonloppuhäpeän vuoksi mökille, jälleen.

Tässä muuten note to self: jos otat pisarankaan alkoholia tai mitään muuta päihdyttävää, poista kännykästäsi sen illan ajaksi joka ikinen vähänkään riskaabeli numero.

Seuraavana päivänä EI hävetä.

Olisi pitänyt elää tämä vaihe silloin kun kaikki muutkin, eli teininä. Vaikka aika teini olen vieläkin, mutta silti vanha vinkumaan tällaisista.

Tosin, jo melkein gubbe-ikäinen isäni harrastaa vieläkin näitä kännitekstarimokia, eli ehkä tämä kulkee suvussa. Auta armias toivottavasti ei.

Huomenna taas helvetin pirteänä töihin, saan toivottavasti tällä viikolla WDC-kapistus nro. 2. valmiiksi.

Tänään ei muuten nukuta, sillä pitää pistää kämppä priimakuntoon (nyt täällä on se tavallinen kaaos), huomenna tänne änkee taas joukko innokkaita sijoittajia ja kiinteistövälittäjä.

Ei jaksa. Muutan pois, niin ei tartte kattella vieraita ihmisiä omassa kämpässä. 

Pikapäivitys

Pyllähdin äsken kukkaruukkuun.
Se oli iso ruukku. En muutoin olisi mahtunut sellaiseen.
Ei muuta tällä erää.

Jatkuu.

Rietas ja kivuton

Eilinen meni festarimerkeissä. Ajoimme paikalle pyörillä. 

Kaaduin sekä meno- että tulomatkalla. 

Pari kuvaa alempana on todiste toisesta kaatumisestani. Se tapahtui puoliksi puskaan. Puolustuksena voin sanoa, että alla oli vieras pyörä jossa ei ollut jalkajarruja.

en ollut humalassa.. voi luoja että näytän tuubassa aina viisaalta

Mutta hauskaa oli! Tahdon lisää.

Näin ihan kipeitä unia viime yönä. Mua jahtasi jokin ihme-kala, sellainen oranssi piikikäs ja pitkä kammotus, joka loiskautti itsensä pois altaastaan, lattialle ja mua päin. Se oli hirveä. En tykkää kaloista, kun sain aikanaan trauman kuolleesta mateesta.