Italy

Post-vacation blues. Kun yölläkin oli +27, olen hypotermian partaalla kotona. Suomen suvi tuntuu nyt jotenkin mitättömältä, turhalta. Sietäisin olla tyytyväinen ja onnellinen, että ylipäätään pääsin tuonne, enkä nyt mankua tämänhetkistä tilaa.

Kiko on ihan ehdoton ostoskohde, onneksi sentään lähettävät Suomeen, vaikkei täältä liikettä löydykään.

Majoituttiin Marcon vanhassa opiskelija-asunnossa. Perhe on pitänyt kämpän aika-ajoin vuokrattuna, mutta nyt se oli tyhjillään. En vieläkään osaa olla M vanhempien talossa, joten oli upeaa päästä sijoittumaan tänne.

Eka. Tässä postauksessa on monta. 

Rakennuksien ulottuvuudet ovat niin toista luokkaa. En ikinä kyllästy katselemaan tällaisia.

Castellanzan asunnossa oli tämä rasittava lattiasta kattoon asti ulottuva peili, enkä varmaankaan ohittanut sitä kertaakaan ilman että otin kuvan. Jotenkin tullut hirveä kiire ikuistaa mahaa (vaikkei sitä tässäkään edes huomaa), ei mene kauaa että se on poissa. Toki joku lörppä siitä saattaa jäädä muistoksi. Tämän näemme sitten.

Tässä kuvassa ihan mielettömän väsyneenä. Vika pv. klo 1-2am ja silti vinguin päästä näkemään vielä Como-järveä. Oli sen arvoista. Yhtään lähemmäs Sveitsin rajaa en mene, toivottavasti enää ikinä!

Ilme? En tiedä. Hymyilen kai hupaisaa mahaani.

Lempipuuhaani oli ottaa mahakuvia peilin kautta - aina niinä hetkinä kun Marco valitti liikaa kuumuutta ja piti lepotauon. Pitihän sitä jotenkin viihdyttää itseään. Maha on muutenkin tullut todella rakkaaksi, vaikka on se samaan aikaan ärsyttäväkin. En vielä hahmota ulottuvuuksiani. 

Salaman testaus.

Tätä parveketta jään kaipaamaan. Tajusin vasta kolmantena päivänä, että taivaanrannassa siintää vuoria. Näkyvät muissa kuvissa.

Saatiin lainaksi Marcon äidin auto, ja ollaan molemmat samalla kannalla: kamalan epäkäytännöllinen sillipurkki. Mulla oli aika tukalaa istua tuolla, kaikki iskut tiestä tulee alustan läpi + Italian nytkähtelevä liikenne muutenkin.

Löysin aika viime hetkellä varakoltun muiden miljoonien pieneksi jääneiden tilalle. Tämä oli se oikea, sillä materiaali oli kuin silkkiä, enkä tukehtunut. Punainen on aika dramaattinen häävieraan väri, mutta mussakin kytee tyypillinen nainen on naiselle susi - morsian kun piti valkoista pitkää takkia mun häissäni! Eli en yhtään välittänyt etiketeistä, kun ei tämäkään niin tehnyt meidän päivänä.

Eka kerta näin lähellä maissia. Kuorellinen, tuore maissikin on suomalaiselle eksoottinen näky - ainakin mulle.

Vaikka valitan paljon, puhun katkeraan sävyyn parisuhde-asioista ja saatan joskus myöntää olevani väsynyt, en silti osaisi kuvitella elämäni olevan missään nimessä parempaa kuin mitä se on nyt - ilman Marcoa. 

 Heittäydyn nyt sentimentaaliseksi, mutta tänään on ollut pari tuntia luppoaikaa nyt illemmalla, ja aloin selaamaan vanhoja blogipostauksia. 

Outoa lukea niitä, tuntuu kuin siellä olisi ollut ihan toinen ihminen kirjoittamassa. 

Sveitsin ajoista huokuu niin suuri sekavuus, itsesääli ja ahdistus, etten edes halua muistaa niitä. 

Näiden vuosien summa on kyllä älytön. Ollaan keretty aika paljon, kenties enemmän kuin mitä olettaisi parin tekevän kymmenessä vuodessa. 

Kaiken kirsikkana on tietenkin se, että juuri nyt kannan tuon hämyisessä baarissa kohdatun miehen lasta, joka nytkin potkii niin että vatsa vaan heiluu. 

Olisinko olettanut näin käyvän? En. 

Mitä jos en ikinä olisi mennyt tapaamaan Marcoa enää toista kertaa, vaan jänistänyt? 

 No, luulisin, että Marco olisi nyt jonkun norjalaisen maitotytön kanssa, ja mä viettäisin vielä villiä nuoruutta pololla ajellen.

Tällä hetkellä M työstää tuolla suurta projektia, eli kokoaa jonkinlaista puuhapeten työpöytää. Tämä tarkoittaa sitä, ettei mies näe tai kuule mitään muuta, ennen kuin lopettaa. Joskus aiemmin olisin voinut ottaa tällaisen pelottavan intensiivisen ja monen tunnin keskittymisen pahasta. En enää.
Sitä oppii tuntemaan toisen ihmisen paljon paremmin kuin omat taskunsa. Vaikka välillä niihin taskuihin tulee reikiä, tottakai.

Fiilikset

Alkukeväästä asti olen pitänyt näitä ensi viikon Italiahäitä jonkinlaisena virstanpylväänä.

Ajattelin, että silloin mulla on varmaan jo suuri maha ja kävelen kuin ankka.

No, aika pitkälti näin onkin. Maha ei ole mikään järkyttävän iso vielä, mutta kasvaa kohisten päivä päivältä. Huomaan asian siitäkin, että vatsan ihoa kutittaa - se venyy. Aika pian tulevat varmaan ekat arvet. 

Kieltämättä nautin ihan hirveästi sen esittelemisestä, ja sidon usein rintojen alle jonkinlaisen vyön tai nauhan, joka korostaa vatsan kivasti. Parhaiten tässä toimivat ne hiuspannat, sellaiset puuvillaiset melko paksut pantalenkit, jotka on helppo vaan vetää pään yli rinnanympärykselle. Suosittelen! Paljon helpompaa kuin vöiden kanssa pelaaminen.

Kautta aikojen olen ollut hirveän tarkka siitä missä linjassa mikäkin vaate kulkee. Jos esim. vyön solkikohta pullottaa ikävästi, merkkaa se mulle suurta ärsytystä.

Mielipiteet kyllä muuttuu kummasti. 

Nyt kun katselen alkuraskauden kuvia, jotain alle 15-viikkoisia, en voi kuin äimistellä, että miten muka olen nähnyt itselläni jo silloin hirveän suuren vatsakummun.

Voin vannoa, että huomasin mahani kasvaneen jo vk. 8 alkaen. 

Siis silloin, nyt pelkästään naurattaa kun katson sen aikaisia kuvia.

Aika on kyllä lentänyt turhankin nopeasti. Hassua ajatella, että tässä on menty jo puoli vuotta beibi mahassa. 

Aika rauhoittaa, se on totta. 

Tokan ultran jälkeen oma olo rauhoittui kummasti, ja suurin osa hysteriapeloista helpotti. 

Rakenneultraa tietysti jännitin, ja se nyt menikin vähän miten meni.

Ammattitaitoinen kätilö tuskin sanoisi, ettei löydä aivoja, kun oikeasti tarkoittaa ettei saa niistä kuvaa oikeasta kulmasta sikiön asennon vuoksi. Tuolla jos missä tuli koettua sydämenpysäyksiä ja häväistyksiä.

Äidin pelothan eivät ikinä tule täysin loppumaan. Kun lopettaa stressaamisen siitä, onko syntyvä vauva terve ja hyvinvoiva, alkaa kuulemma läpi elämän kestävä mitäpä jos-huoli. 

Mitäpä jos lapsi kaatuu pyörällä sitä opetellessaan. Mitä jos koira tulee ja kaataa. Mitä jos taapero nielaisee kokonaisen pähkinän. Mitä jos ilmenee myöhemmin puhkeavia sairauksia. Mitä jos ajetaan kolari. Mitä sitten kun lapsi vetää ensimmäiset kännit. Mitä sitten jos vanhemmat ei hyväksy lapsensa kumppanivalintaa. Mitä, mitä, mitä, mitä ja jos.

No, mä olen vasta siinä vaiheessa, että huolehdin edelleen siitä minkälaisen tyypin tapaamme synnytyksen jälkeen. Koenko hoitsujen hiljaisuuden ja tajuan, että jokin on vialla.

Mitä jos sillä onkin lonkerot!

Niin, mähän sanoin että olen rauhoittunut.

On vaikeaa rauhoittua fyysisestikään. 

Kuvittelin, että näiden 9kk aikana olisi aikaa maata ja lukea sohvalla monta tuntia italiaa, päivittäin. Miten on käynyt? Kun päivän ensimmäinen rauhallinen hetki tulee, kello on jo 22 ja ollaan menossa sänkyyn. 

Meillä riittää aktiviteettia ihan jo yleisen sekasorron takia. 

Marco on nyt lomalla ja mulla on paljon enemmän huolehdittavaa, sillä mitä enemmän tämä on kotona, sitä enemmän joudun varmistelemaan asioita.

Tänään päätettiin viedä pikkusisaruksiani mökille ja pakkailun yhteydessä lähdin pikaisesti käymään kaupassa, tarkoituksena hakea eväskamppeita. Marco oli etupihalla siivoamassa boraa, huikkasin että käyn kaupassa. Kaikki näyttikin olevan ok kun lähdin, koirakin portin takana pihalla, portti suljettuna. Kattoboksi fordin päällä näytti olevan kiinni, mutten kiivennyt tarkistamaan tätä.

Läksin ajamaan, ja 50km/h saavutettua näen taustapeilistä kuinka taakseni tielle läjähtää kanootin mela. 

Kattoboksi on auki. Hätävilkut päälle.

Oli onni onnettomuudessa, ettei lähellä takanani ollut ketään, vaikka juuri ko. suoralla on yleensä Karjusaaren mersuperseilijät kiinni hetkessä. 

Vaapun autosta ulos ja lähden hakemaan tiellä rötköttävää melaa. Taakse on ilmaantunut pari autoa, jotka näyttävät menevän ihan sekaisin siitä, että tiellä on vieras objekti. Pudistelen päätäni ja moikkaan autoilijoille, yritän hoitaa kaiken nopeasti. Silti olin jo tässä kohtaa nieleskelemässä itkua, sillä päässä pyöri kauhukuvat siitä, kuinka olisin voinut tappaa jonkun tiputtamalla airon tämän tuulilasiin. Eihän se kovaa olisi tullut, mutta auton hallinnan menettäminen on eri asia.

Bravo, vaaransit juuri liikenteen tänään. 

Kiipeän sulkemaan thulen ja ajan lähisiwan pihalle hengittämään syvään. Maha on ollut kovana kivistävänä pallona koko episodin ajan. 

Jos jännityn ja syke nousee, supistuksista tulee ihan erilaisia, jotenkin teräviä ja kuumia, vaikka edelleen niitä harjoitussellaisia ovatkin. 

Tämän takia toden teolla vältänkin sydäreitä, eli ei ole täyttä potaskaa kun sanotaan että odottavan äidin tulisi välttää järkytyksiä.

Mitä tästä opin? 

Ala tarkistamaan kattoboksin tila, niin että konkreettisesti kokeilet onko se kiinni.

Kotiin päästyäni ei mies voinut käsittää miksi olin niin syvästi järkyttynyt. Rohkenin ilmaista, että mielestäni tämän olisi ollut aika helppoa sanoa mulle siinä pihalla, että hei, se boksi on auki, kun näki mun lähtevän. Vastaus oli, että on kuskin tehtävä huolehtia auton lähtövalmius.

Tottahan tuo on, mutta tuntuu siltä että mä en enää pysty repeämään ja muistamaan kaikkea, etenkin koska lähikuukausina olen tullut todella hajamieliseksi.

Alkuviikon camping-reissulla mies nukkui yhden yön ilman minkäänlaista peittoa, sillä tämä ei ollut älynnyt ottaa makuupussia saati mitään muutakaan mukaan. Ja mä en ollut tällä kertaa (ensimmäinen kerta ikinä) tuplapakannut ja ottanut kaikkea useampaa kappaletta varmuudeksi mukaan.

Ensi kerralla en tee näitä virheitä. 

Ymmärrän nyt paljon paremmin niitä perheenäitejä, jotka ottavat aina ihan simona kamaa reissuun.

Pakko opetella olemaan järjestelmällisempi, jotta osaan toimia myös uuden tulokkaan kanssa. Eiköhän mullakin ne supernaisen voimat ole jossain. 

Omalla äidillänikin on, samoin anopilla. 

Mutta! Jotta todistan olevani jäkäjäkä-nainen:

 Jos ikinä saan poikalapsen, kasvatan tästä omatoimisen, käytännöllisen ja asiat hoksaavan miehen. Enkä tee sitä virhettä, että paapoisin armaan piloille passaamalla kaiken nenän eteen, vauvasta aikuiseksi. 

Tiedän, että on kumman paljon helpompaa tehdä itse, kuin opettaa toiselle esim. niinkin tähtitieteellinen asia, kuin pyykin pesu ja nähdä pari kertaa sen pyykkikoneen tulvivan käsitiskiainevaahdolla & muita opettelemisen kommelluksia - sinä itse ne lopputulokset siivoamassa. Mutta nämä pari (myös sata) opettelukertaa kannattaa käydä läpi, sillä vain näin tekemällä et tulevaisuudessa ole se ainoa, joka osaa hoitaa.

Silti ärsyttää, naisen asema yleisesti. Marcolle tulee olemaan kova pala, kun tämä tajuaa että mä en suostu hemmottelemaan ja palvomaan lapsia pilalle.

Italia-Suomi-asetelma on siitä hankala, että italialaiselle miehelle on vaikeaa hyväksyä suomalaisen naisen johdonhalu ja asioiden toteuttamiskyky (mäkin aikanaan vaihdoin ne auton renkaat itse..).

Toisaalta, juuri tietty itsenäisyys/omatoimisuus/kykeneväisyys, tai miksi sitä haluaakaan kutsua, viehättää noita tulisieluja.

Haistattelu arjelle

Lupaus

Pistän tästä myöhemmin kuvan, sillä samalla varmaan tyhjennän 80% keittiön kaapeista:
Otan kokeiluun säilöntä-lisäaineettoman ruokavalion, meille kaikille.
En tietenkään ala syynäämään kaikkia e-hommia, kuten askorbiinihappoa, omenahappoa, sitruunahappoa, maitohappoa jne. Myös ksantaani, karrageeni ja tämänkaltaiset olkoon ihan ok, sillä en lähde nollatoleranssilinjalle.

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen aiemmin päivällä, kun istuttiin autossa ja oltiin Marcon vallattoman kuolen-nyt-jollen-saa-ruokaa-kohtauksen jäljiltä ostettu niitä Lidlin valmissalaatteja, falafelversiot jos tarkkoja ollaan.
Aloin lueskelemaan boksin ainesosaluetteloa, ja tästä se lähti.
Mulla oli tällaisia ajatuksia jo heti kun plussasin, että alkaisin viher-intoilemaan ja syömään todella terveellisesti, mutta samalla pelkäsin että se lähtisi käsistä ja pian löytäisin itseni ortoreksiaruoska kädessä jäkättämässä Marcolle, ettei tämäkään saa syödä tuota ja tuota.
Näistä e-koodeista on mun mielestä ihan tervettä lähteä liikkeelle, enkä usko että uppudun näihin hommiin liikaa nykyisen mukavuudenhalun ja mässäilyinnon takia, ts. musta ei ikinä kuuna päivänä ole mahdollista leipoa yhtä kamalaa, hirveää sokerigrammaakin karttavaa intoilijaa.

Pointtinahan on se, etten todellakaan halua tunkea naamariin edes tässä vaiheessa jotain nitriittipaskaa, joka mm. aiheuttaa vauvoille ja pienille lapsille elimistön hapenpuutetta.
Tiedän, että hengitän tuolla ulkonakin paljon saasteita, jotka eivät nekään hyväksi ole, mutta jos tälle linjalle lähtee liian tosissaan, onnistuu hyvinkin nollaamaan kaiken epäterveellisyyksien välttelyn aiheellisuuden - tuloksenaan klassinen en mä välitä, kuollaan me kumminkin. No, mä haluaisin kuolla terveenä. Jos noin voi sanoa.

Tämä kiinnostaa myös käsiongelmieni takia. Haluan kokeilla, olisiko lisäaineiden karttamisella vaikutusta etenkin siihen, ja tietysti kehon allergiaoireisiin yleensäkin.



Marco on valitellut painon nousua Suomeen muutettuaan, ja tottavie olisihan meillä suomalaisilla tässä kohtaa paljon opittavaa.
Noniin, vertaan taas Iiiiiitaliaan tässä välissä:

Italiassa ruokakulttuuri oli todella erilaista, etenkin kotiruoka (mutta muistetaan ne alueelliset erot).
Olin aikanaan vähän järkyttynyt anopin tarjoillessa pelkkää tuorepastaa & laadukasta oliiviöljyä, ilman mitään muuta.
Tietysti turistiravintolassa saattaa sielläkin saada eteensä natriumglutamaatilla kyllästettyä pastaa, rasvaa ja kermaa, miksi? Koska suomalainen ei ainakaan sulata pastaansa ilman lisättyä suolaa, ketsuppia ja kiloa parmesaania. Sveitsissä (huom. se mitä itse näin/koin, ja vain Graubündenin kantonin alueilla, muusta en mene sanomaan mitään koska en tiedä) homma on sama, siellä ruoka on erittäin raskasta ja esim. eläinrasvaa käytetään paljon, samoin maitotuotteita. Aika samantyyppistä ruokaa kuin Suomessa, perunahulluus mukaan lukien.

Marco kertoi, että suomen kursillaan kaikista muista maista, paitsi Britanniasta ja Yhdysvalloista, Suomeen tulleet kurssikaverit ovat hekin olleet hämmentyneitä suomalaisen ruoan lihottavuudesta ja prosessointimäärästä.
Meillä leivässäkin on säilöntäaineita, siihen piikkiin asti että sitten lisäaineettomassa paketissa pitää erikseen mainostaa kissan kokoisin kirjaimin 0% E-KOODEJA.
Kuvitelkaapa mikä häväistys tällainen olisi Italiassa.

Toinen asia mihin uskon (en silti esitä tätä ultimaattisena totuutena), on teoria siitä että monille miehille on kasvanut manboobsit, mikäli ovat käyttäneet kylliksi esim. juustoa, jonka maidon on tuottanut lehmä, jolle on tungettu hormoneja maidontuotannon lisäämiseksi. Tankatessaan tällaista hormonimaitoa, muodossa tai toisessa ja vuosien ajan, ei ole ihmekään että sillä on seurauksia.
Esimerkkinä oma mies. Tällä kun on juusto-addiktio.
Marco muuten uskoo samaan teoriaan ja rupesi tämän vuoksi vähentämään juuston käyttöä. Hyvä, sillä päivässä tämä saattoi aiemmin vetää kokonaisen 400g kimpaleen parmesaania tai grana padanoa /milloin mitäkin juustoa. Tottakai rasvallakin on tekemistä asian kanssa.

Marco on siitä kiva tyyppi, että tämä antaa mulle täyden vapauden ruokkia itsensä, ja syö lähes mitä tahansa, myös ihmepöperöjäni. Suurinta iloa tuottaa se, ettei tämä halua syödä lihaa.
Oma ruoanlaittoarki on kumman paljon helpompaa, kun ei tarvitse kokata erikseen vegetaristihommia + sekaruokaa. Saa nähdä, tuleeko meille ruoka-allergikko lapsi ja kuinka paljon sellainen muuttaa.


Kirjoitan tästä tänne lähinnä sen vuoksi, jotten paasaisi näitä e-koodittomuuksia lähipiirilleni sanallisesti. Tiedän että ihmisen aloittaessa uudenlaisen ruokavalion, tapoineen, uskomuksineen ja sääntöineen, on siitä äärimmäisen ärsyttävää kuulla pälätettävän, ellei itse harrasta samaa linjaa.

Naisten juttuja

On ollut vaikeampaa löytää juhlavierasmekkoa, kuin aikanaan oma hääpuku. Joskus huhti-toukokuussa löysin upean hempeän roosan pitsimekon tähän tarkoitukseen, mutta se on jäänyt lyhyeksi jo aikapäiviä sitten, enkä muutenkaan halua pitää mitään lettu-vilkkuu-mekkoa etenkään juhlavieraana. 

 Kyseessä on Marcon hyvän ystävän häät, Italiassa tosiaan. 

Asteita tulee olemaan saunan verran, eli puvun kangaskin on tuottanut päänvaivaa. 

Löysin välissä parikin varavaihtoehtoa, mutta nämäkin ovat joko jääneet lyhyiksi (maha nostaa mekkoa päivä päivältä enemmän), tai sitten alkaneet jo päivän koekäytön jälkeen purkautumaan. Tämä yksi purkautunut mekko vaikutti laadukkaalta ja päälikangas tuntui kestävältä pitsiltä, mutta paljastuikin sitten olevan täyttä tekokuitua, joka alkoi hapsuttaa lähes heti. 

Vaatteiden laatu tuntuu romahtaneen ihan lähivuosina. Vaikka yritän aina ostaa orgaanista puuvillaa ja ns. laadukkaampia trikoovaatteita, menevät nekin nyppyiseksi parin pesun jälkeen, vaikka kuinka pesisin suositelluissa lämpötiloissa ja vähällä linkouksella / käsin. Kaikki vaan hapertuu. 

 Kävin tänään Halosella katsastamassa mekkovalikoimaansa. Ei tietenkään yhtäkään mama-vaatetta, mutta sentään vähän sinnepäin olevia kotelomekkoja. Tutkin myös kalliimpia merkkivaatteita, ja jok'ikinen niistäkin (minkäänlaista pitsiä sisältävät) olivat rispaantuneita jo rekissä! 

Ostapa siitä mekko 300 eurolla ja näe sen purkautuvan päällä parissa tunnissa. 

Myös monet pitkät sifonkikankaiset juhlamekot olivat katkoviivalla jo valmiiksi. 

 Miksi? Ilmeisesti koska pitää teettää halvalla, jotta nettoaminen olisi maksimissaan.

Anyway, löysin niinkin oudosta paikasta kuin BikBokista kaksikin eri mekkoa, joiden mallin en todellakaan tiennyt sopivan mahan kanssa.

Ja se mekko häihin.. Tässä on nyt tämänhetkinen valinta. Yllättävän ohutta kangasta, mukava päällä ja ok mahan kanssa. Järkyttää oikeasti että nykyään tykkään vaaleanpunaisesta, siis vaatteissa.

Tässä on jotain pientä fiftarihenkeä, joten senkin vuoksi olen ihan täpinöissä miten laittaudun kyseisiin häihin.

Kunhan nyt maha ei pullahtaisi tuosta ihan hirveästi tämän puolen kuun aikana.. Muuten se on taas mekko-ostoksille ja vihaisia katseita Marcolta.
Noei, yleensä hyväksytän tällä kaikki vaatteet ennen ostoa.
 Ja jos lupaa ei heru niin rekkiin jää, simple as that.

Blogger on jäänyt vähän taka-alalle, sillä instagrammailu on niin paljon simppelimpää. Probleema siinä on se, etten osaa olla kirjoittamatta kuvatekstejä, ja englannin kielen "taitoni" on mennyt hurjaa takapakkia viimeiset pari vuotta. Aivot taantuu, muisti taantuu, kielioppi taantuu. Ja ne hemmetin typot joita ei voi korjata jälkeenpäin!
On siis ihan sallittua tuntea myötähäpeää, mikäli ikinä sattuu kurkkaamaan instagramiani.
Tähänkin kirjoitin ensin instagarmia.

En ole enää ikiaikoihin jaksanut oikolueskella mitään tännekään kirjoittamaani. Tietysti korjaan virheen, jos sellaisen huomaan ja on aikaa mennä se muuttamaan, mutta noin muuten aika tietokoneen edessä vietettynä on niin pieni, etten enää jaksa keskittyä pilkun piip.

Nyt on pakko lopettaa kirjoittaminen ja mennä auttamaan lieden edessä sähläävää miestä. Tämä on harvinainen näky, ja vaikka kuinka yritän antaa toisen tehdä omalla tavallaan ja rauhassa, on yleensä parempi että menen auttamaan viimeistään siinä vaiheessa kun alkaa nousta mustaa savua. Silti tuntuu pahalta mennä komentelemaan, sillä toinen ihan varta vasten haluaa itse laittaa vaimolleen illallista.