Vaikka valitan paljon, puhun katkeraan sävyyn parisuhde-asioista ja saatan joskus myöntää olevani väsynyt, en silti osaisi kuvitella elämäni olevan missään nimessä parempaa kuin mitä se on nyt - ilman Marcoa. 

 Heittäydyn nyt sentimentaaliseksi, mutta tänään on ollut pari tuntia luppoaikaa nyt illemmalla, ja aloin selaamaan vanhoja blogipostauksia. 

Outoa lukea niitä, tuntuu kuin siellä olisi ollut ihan toinen ihminen kirjoittamassa. 

Sveitsin ajoista huokuu niin suuri sekavuus, itsesääli ja ahdistus, etten edes halua muistaa niitä. 

Näiden vuosien summa on kyllä älytön. Ollaan keretty aika paljon, kenties enemmän kuin mitä olettaisi parin tekevän kymmenessä vuodessa. 

Kaiken kirsikkana on tietenkin se, että juuri nyt kannan tuon hämyisessä baarissa kohdatun miehen lasta, joka nytkin potkii niin että vatsa vaan heiluu. 

Olisinko olettanut näin käyvän? En. 

Mitä jos en ikinä olisi mennyt tapaamaan Marcoa enää toista kertaa, vaan jänistänyt? 

 No, luulisin, että Marco olisi nyt jonkun norjalaisen maitotytön kanssa, ja mä viettäisin vielä villiä nuoruutta pololla ajellen.

Tällä hetkellä M työstää tuolla suurta projektia, eli kokoaa jonkinlaista puuhapeten työpöytää. Tämä tarkoittaa sitä, ettei mies näe tai kuule mitään muuta, ennen kuin lopettaa. Joskus aiemmin olisin voinut ottaa tällaisen pelottavan intensiivisen ja monen tunnin keskittymisen pahasta. En enää.
Sitä oppii tuntemaan toisen ihmisen paljon paremmin kuin omat taskunsa. Vaikka välillä niihin taskuihin tulee reikiä, tottakai.