Samaistus

http://www.introspekt.fi/artikkelit/pakko-oireinen-hairio/

Mulla täsmää lähespä kaikki, ja lisää on vielä oudompiakin juttuja, kuten näkemiensä asioiden yhdistely mielessä. Tavallaan järjestely. Tiedän että tätä on suvussa, joten en yhtään ihmettele omaa käytöstäni ja alan vasta pikkuhiljaa tajuta että tässä on kyse oman järjen monimutkista eikä pelkästään tottumuksista. Sitä luulee olevansa normaali kunnes joku toinen tulee ja sanoo että hei, toi on vähän outoa.

Mä olen täällä hormonihirviönä, luulisin että kukaan maailmassa ei ole itkeä vollottanut yhtä paljon kuin minä viimeisen viikon aikana. Se on käsittämätöntä, alan itkemään aivan minkä tahansa vuoksi, olkoon positiivinen tai negatiivinen asia. En myöskään osaa lopettaa. Itken niin kauan että en enää näe kunnolla ja mielessäni olen raivon partaalla, kun en osaa kontrolloida omaa kehoani. Parin tunnin päästä itkemisestä silmäluomeni ovat niin turvoksissa etten näe senkään takia. Loistavaa!

Aiemmin normisaldo oli itkeä ehkä kolmisen kertaa vuodessa. Nyt tämä on päivittäistä. Koskahan Marcolla menee hermot. Tiedän meinaan että on todella kiusallista jos joku alkaa itkeä, itse en siedä sitä ja pelästyn enkä osaa tehdä mitään, etenkään lohduttaa, koska sitä taitoa en osaa.

New love

Skipatkaa tämä teksti jos vihaatte tyttöjä jotka myöntävät pitävänsä autoista.

About puoli vuotta polon omistaneena aloin unelmoida että seuraava autoni (polon kuoltua) joskus hamassa tulevaisuudessa olisi bora.

No, toisin kävi, melko äkkipikaan polo meni Norjaan ja minä menin Sveitsiin.

Marco halusi että pystyn entiseen tapaani olemaan täälläkin täysin vapaa liikkumaan ja menemään minne tahdon, aivan kuin Lahdessa asuessani.
Siispä jokin aika sitten haimme tämän ihanan peltilehmän Coirasta (mukava kaupunki ylempänä Sveitsiä, toisella kutsumasanalla Chur).

Toisin sanoen, miten voisin ilmaista syvän kiitollisuuteni siitä, että joku toinen ihminen ymmärtää omia tottumuksia ja tapojani näin täydellisesti?
Ehkä osasyynä oli myös se, että itkin aina polon perään ja kieltäydyin ajamasta mersua.

Nyt ainoa probleema on se, että borahan ei lainkaan ole vielä minun, sillä tähän mennessä en ole kustantanut siitä penniäkään, vaikka olisin heti valmis ostamaan sen omakseni euroissa.
Muttakun täällä on frangit ja mulla ei ole frangeja, eli pystyn omimaan boran vasta kun rupean käymään täällä töissä tmv.

Ylpeyteni on niin suuri, että en kerta kaikkiaan pysty olemaan ajattelematta että aaaagh, mä ajan jonkun toisen autoa, jos en ole itse maksanut siitä mitään. Yritin selittää tätä Marcolle, mutta huonoin tuloksin luultavasti, vaikka tämä kyllä varsin hyvin tietää että mä olen nuori nainen sieltä mahdollisimman itsenäisestä päästä, enkä kerta kaikkiaan sopeudu siihen jos joku tahtoo tehdä tai kustantaa asioita puolestani.

Anyway, bora on unelma, diesel, neliveto ja huikean vahva kone. Kuulostaako epäekologiselta? No ei edes ole! Paitsi ylämäkiserpenttiineillä kulutus on suurempi toki, aivan kuin millä tahansa hybridisähkövoimakompostiautollakin taatusti.

Toinen ongelma boraan liittyen on se, että pelkään aika jumalattomasti kitka- ja nastarenkaiden eroa, sillä koko lyhyen elämäni nastoilla ajaneena ja kitkoista mitään tietämättömänä tuntuu aika hurjalta. Tavallaan odotan että tänne tulee pysyvä lumi, jotta pääsen harjoittelemaan, mutta samalla pelkään ja kammoan.
Olenhan sukupuoleltani nainen.
Se oikeuttaa paljon!


Täällä tulee sokeaksi kaikelle mitä silmillään näkee, en edes kehtaa kertoa kuinka vähäisesti olen käyttänyt kameraani. Viimeksi tosin tänään. Mutta auta armias kun tuohon kuvaamiseen turtuu ihan omalla tavalla täällä. En ole koskaan ollut hyvä ottamaan kuvia, mutta täällä pidemmän ajan vietettyään jopa se kameran käsittelytaito häviää jonnekin, totaalisesti. Käsittelytaidolla meinaan sitä, että osaat ylipäätään pitää kameran käsissäsi.
Otin tänään kuvia huimista vuorista, mutta loppukuvissa ne näyttävät aivan kaameilta.

Tämä on vaikea selittää, mutta en enää voi saada hyvää kuvaa mistään, sillä joko minä tai kamera on lamaantunut kaikelle täällä ympäröivälle kauneudelle.

Piakkoin on odotettavissa että siskoni tulee tänne visiitille, ja hänen kuvaustaitonsa ovat jotakin aivan toista luokkaa kuin omani, tai siis mulla niitä ei ole mutta hän pystyy ottamaan loistavia kuvia jopa paskalla kameralla.
Eli, sitä odotellessa.

I would

Vuonna 1989

Saksalainen tv-elokuva Aschenputtelista, eräs lapsuuteni ehdottomista suosikeista.

Löydän elokuvan ainoastaan Youtubesta pätkittynä. 

Muistan että tämä oli pari vuotta sitten koneellani ladattuna, jonka jälkeen olen sen näemmä poistanut. Eli jostakin netin syövereistä tämänkin leffan voi löytää. Jos joku tietää mistä, tehköön mut äärimmäisen onnelliseksi ja jakakoon infonsa.

Pari tylsää kuvaa Roomasta:

Älkää äglöttykö

Kun kerron tämän:

Olen nainen (tyttö), jonka poikaystävä luuli että olen kasvattamassa penistä itselleni, kun kyseessä oli naistenjutut joita tungetaan alkkareihin tiettynä aikana kuukaudessa.