Ensiksi se normaali litania, vauva on maailman rakkain ja toivotuin, mutta äitiydessä on ne nurjatkin puolet.
Tytöllä on viimeiset alta pari kuukautta ollut ihan mieletön mikään-muu-kuin-äiti-ei-käy-kausi, joka on koetellut omaa henkistä ja fyysistä tasapainoa enemmän kuin mikään tähän asti. Teini-iän myllerrykset, syömishäiriöt ja pään epätasapaino ei ole ollut mitään verrattuna siihen mihin kaikkeen tällainen vaatii yhden ihmisen repeytymään.
Kodin pyörittäminen on pitkälti myös asennekysymys, sillä eihän se muuta ole kuin oravanpyörää, siivoaa, sotkee, siivoaa, sotkee, siivoaa.
Asia, jolla loppupeleissä ei ole sen kummempaa virkaa.
Kukaan ei siitä vahingoidu, jos ei siivoa päivään tai pariin, ja sotku, pöly, koiran kurajäljet ja astiat ovat jatkumo, ne eivät lopu siivoamalla ja kyse on vain niistä hommista mitä itse näkee tarpeellisiksi kotonaan. Tietysti on myös niitä mitä tekee toiselle, vaatteiden pesu ja viikkaus, ruoanlaitto ja mailien kirjoitus (toimin myös marcon sihteerinä ja hoidan suurimman osan tämän viesteistä, en edes tiedä miksi). Koiran huolto myös. Tosin Cooper on tässä kohtaa jälleen se kaikkein helpoin tapaus ja tuottaa mulle suurta iloa kun näen sen riemua, se on mun arjen valopilkku vauvan kanssa.
On niin hölmöä sanoa että vauva on sekä voimavara, mutta myös niin suuri rasite ettei ole tosikaan. Mutta se on täyttä totta.
Kunpa vain oma pää ei olisi niin itsepäinen, ette voisikin antaa niiden ei-niin-akuuttien olla. Kaipa vaan pelkään, että asiat sitten kasaantuisivat, jos jätän päivän välistä.
Mitä toivoisin itselle tässä kohtaa, olisi kyky vain olla. Antaa asioiden olla ja nauttia maailman ihanimmasta vauvasta, joka ei mitään muuta tahtoisikaan kuin äitinsä 110% huomion. Mutten kykene, en osaa pysähtyä. Jos jätän siivoamatta ja hoitamatta tekemättömiä asioita se aiheuttaa mulle ihan kamalan olon ja muutun totaaliseksi hirviöksi hermostuksissani. En vauvaa kohtaan, en ikinä. Marco on se jolle puran kaiken, ts. ilkeilen ja valitan. Se on väärä tapa purkaa, koska näin aiheutan vaan mielipahaa kumppanille ja menetän oman persoonani sulalle toisen ärsyttämiselle purkamalla omaa pahaa oloani.
Tämä oma neuroottisuus asioiden hoitamisen suhteen oli semirankkaa jo ennen vauvaa, mutta nykyään se on kidutusta, kun yritän pyörittää arkea vauvan kanssa, joka ei suostu tekemään muuta kuin olemaan sylissäni. Mikäpä siinä, jos viihtyisi muualla tai edes nukkuisi tuon tuosta, mutta tyttö on päättänyt kukkua suurimman osan ajasta ja nukkuu tälläkin hetkellä maksimissaan 30min per päivä (yöt 7h muutamalla syötöllä, eli enpä taas voisi edes valittaa..).
Rakastan olla vauvan kanssa, mutta liiallisuuksiin mennessään, kun kyse on ihan aidosti 24h duunista niin ettet pääse edes pissalle yksin, alkaa mieli jo järkkyä.
Huomoidaanpa nyt sekin, että mulla on tässä vain yksi vauva. Voisi olla enemmänkin. Huh.
Tunnen toimivani puoliteholla vauvan tuoman hidasteen takia, vaikka samaan aikaan oikeasti käyn moottori kolminkertaisella teholla aiempaan verrattuna. Eipä ihme, että syön rekkamiehen annoksia.
Päivät täyttyy siitä että kannan tyttöä mukanani kaikkialle ja teen oikeastaan joka ikisen asian tämä käsivarsilla tai kantorepussa. Kaivan kukat maahan ja teen penkit, ripustan pyykit, laitan astiat, teen ruokaa, luuttuan lattiat, vaihdan lakanat, organisoin muuttokamaa (ollaan tosiaan muuttamassa myös tämän kaiken keskellä ja on tullut roudattua henkihieverissä painavaa tavaraa yksin ylös mäkeä samalla kuunnellen kun tyttö huutaa ihan hulluna isoäitinsä sylissä vaatien että tulen takaisin, samalla oma sydän särkyen ja pettäen), meikkaan tyttö rinnalla, heitän koiralle frisbeetä, hoidan ostokset ja maksan kassalla yhdellä kädellä tyttö sylissä. Kaiken. Teen. Vauva. Sylissä.
Tyttö ei suostu nukkumaankaan yksin. Nukahtaminen tapahtuu vain syliin tai viereeni, ja etenkään sylistä en voi siirtää nukkumaan omilleen, herää välittömästi vaikka millä lailla yrittäisin lavastaa tytölle "käsivarret ympärille" sänkyynkin laittaessa. Vierestä pystyn joskus sniikkaamaan pois ilman että herää. Omaan sänkyyn nukuttaminen on siis tähän asti ollut mahdottomuus. M nukkuu nykyään erillään, jotta saa nukuttua häiriöittä.
Tuntuu siltä, että olisin vanki. Aiemmin tyttö ei hyväksynyt olla edes isänsä seurassa, mutta se on viimein muuttumassa. Marco vaan on aika vähät tunnit kotona tätä nykyä, ja ollessaan on umpiväsynyt päivän päätteeksi, enkä tahtoisi tyrkätä vauvaa tälle. Ja jos joskus tyrkkään, M yleensä seuraa mua vauva sylissään pelkästään odottaen että otan tämän takaisin. Se on todella ahdistavaa. Ja jos mainitsen siitä, M suuttuu.
Oma aika. Sitä ei ole olemassa.
Voin rehellisesti sanoa, että nykyään ärsyttää ihan hemmetin paljon, jos joku yksineläjä pikkukämpässään valittaa että onpa taloudessa paljon duunia. Suututan tällä varmaan taas, mutta ihan sama.
Silti, en mistään hinnasta vaihtaisi tätä kaikkea pois.
Apua tosin huolisin, ylpeys on viimein nielty.
Ne alun pikkuvauvakuukaudet ovat jo niin hatara muisto enää, etten voi uskoa sitä että pikkuinen on joskus nukkunut suurimman osan päivää. Ilmankos pesin lattioita jo pari päivää synnytyksestä. Sillon oli aikaa.
Kuulostan taatusti sekavalta, katkeralta ja marttyyriltä. Aivot hapertuu tämän kaiken keskellä, enkä voi käsittää miten puhki, ärsyyntynyt, onnellinen ja surullinen sitä voi olla, kaikki samaan aikaan.
Kirjoitan tätä nyt "omalla ajallani", ts en saa unen päästä kiinni ja teksti onkin väsyneen monitoimikoneen luokkaa.
En olisi ikinä uskonut miten paljon vauva voikaan äitiään tarvita.
Nyt tiedän.
Ja olen imarreltu. Mutta niin älyttömän väsynyt myös.
Ja pahoillani omalle äidilleni, nyt tiedän minkälaista tämä voi olla.
