Dearest

Sanoinko jo että Cooper on valkoinenpaimenkoira? Tuskin, mutta näkeehän sen muutenkin. Tungen vissiin liikaa instagramiin berger blanc suisseja niin en muista kirjoittaa tänne.

Hyvästi aamun rauhaisat kahvihetket. ANNA RUOKAA!

Meillä on vielä suuri opettelu lumeen menemisessä. Minä ja Marco peuhataan ulkona kuin hullut ja yritetään saada pentu kiinnostumaan ulkoilemisesta. Vielä ollaan vasta alkutekijöissä, sillä lumi ja ulkomaailma ovat ilmeisesti ihan liian hämmentäviä vielä. Näin kuvia Cooperin sisaruksista, yksikin kirmasi jo luonnon keskellä ihan muina miehinä. Meillä on vähän tällainen pussycat, mutta treenataan joka päivä.

Maajasta Cooper tykkää, ja etenkin Maajan villapaidasta.

Tämä oli ilmeisesti kaikkein mukavin nukkuma-asento.

Pyhäpäiviä

Tässä kulminoituu tämänhetkinen tilanne. Montakohtan talouspaperirullaa ollaan jo käytetty. Coop on toistaiseksi antanut verhojeni olla aika rauhassa, mutta aion silti pitää ne patterin takana piilossa.

Marco suostui ottamaan meistä pari kuvaa.

Meillä on atm nuoria vieraita. Pikkusisrukseni tietenkin tykkäävät Cooperista ja ovat tulleet usein katsomaan. Cooper on aina ihan innoissaan vieraista ja hyvä että mulla on treeniavustajia näin lähellä, sillä tahdon totuttaa koiran alusta asti lapsiin ja siihen että niitä kohtaan pitääkin osata olla olematta raju. Tässä kohtaa Cooper meni nukkumaan ja nuoriso saa välissä pelata kinect-juttuja.

Meet Cooper!

Tänään istuin kuusi tuntia autossa pienen tuhisijan vieressä. 

Oli äärimmäisen surullista erottaa pentu kasvattajaltaan ja emostaan, mutta alkuitkut kestivät vain parikymmentä minuuttia (Marco sai pennun rauhoittumaan lähes heti) ja siitä eteenpäin koira oli rauhallisena ja lähes vaiti koko matkan. Puolimatkassa iski jo ensimmäinen leikkimiskohtaus, josta olin ihan äimänä, enkä aluksi tajunnut mitä pentu haluaa kun tuli touhottamaan syliini ja haukahteli. Sitten löytyi köysilelu ja pallo.

Kaikki meni monta kertaa paremmin kuin ikinä uskalsin olettaa. 

Pennun rohkeustaso on jotain aivan käsittämätöntä, eikä tämä ole moksiskaan meistä tai uudesta ympäristöstään. Reagoi silti kaikkeen halutulla tavalla.

 En olisi ikinä osannut arvata että tämä innostuu uudesta kodistaan niin vietävästi. 

Heti ensimmäisestä sekunnista alkaen lähti riemuralli ympäri kämppää, suunnattoman hännänheilutuksen kera. Taisimme saada nappiin osuvan yksilön. On oikeasti sydäntä lämmittävää miten kotonaan Cooper jo on. 

Ruokakin maistui heti kunhan sain sen turvotettua ja nenän eteen. Tämänkin suhteen luulin, että pentu olisi ruokahaluton ainakin päivän. Toisin sanoen, alku on mennyt paremmin kuin hyvin! 

Huomenna alkaa tarkemmat pissakakkatreenit ja intensiiviopetus sisäsiistiksi. 

Tuntuu hassulta että ollaan nyt tavallaan kokonainen perhe. 

Kirjoitan tätä nyt kolmen aikaan aamuyöllä, syynä se että Marco lähti heittämään kaveriaan lentokentälle ja tahdon odottaa että tämä saapuu turvallisesti kotiin. Käsittämätön mies, ajettuaan jo lähes 600km lähtee vielä yökeikalle. Olin jyrkästi tätä vastaan, mutta Marcon päätä ei noin vain käännetä. 

Saa nähdä kuinka omatahtoinen Cooperista tulee. 

Olen kyllä alakynnessä jos talossa on kaksi vahvatahtoista miestä. 

En malta odottaa että koira tutustuu perheenjäseniini, etenkin pikkusiskooni, joka ilmeisesti odottaa kovin palavasti että tapaa pennun. Myöhemmin luvassa on kissaan totuttautumista, Maajan Mihoon. 

En myöskään malta odottaa että koira kasvaa ja pääsen perehtymään tarkempaan kouluttamiseen. Tokoa aiotaan harrastaa ja haluaisin myös hirmusti jäljestämään. Tietty nämä asiat muovaantuu sitten myöhemmin koiran luonteen ja kiinnostuksien mukaan.

Tahti unelmieni suhteen alkaa tuntua jo liian epätodelliselta. Marcon tapaamisesta lähtien olen saanut jo valtavasti niitä elämänkokemuksia, joiden luulin tarvitsevan ainakin 10 vuotta tapahtuakseen.

Nyt pitää toppuutella, muuten havaitsen että kolmikymppisenä lusikkalistani on yliviivattu kaikkine kohtineen.

Cooper on muuten ihana meidän lattian kanssa. Juostessa ja kävellessä ei luista ollenkaan, mutta aina kun tämä istuutuu, alkaa peräpää luisua alas kunnes koira on makuuasennossa. Tämä on ehkä se suurin asia jota pentu hämmästelee.

Olen kyllä jo valtavan kiintynyt tuohon otukseen, ja uskon että se on jo rakentanut hyvää luottamusta myös meihin.

Lisäilen huomenna kuvia, päivänvalossa helpompi.

Drive

Huomenna, eli tänään alkaa matkamme kohti pohjoisempaa Suomea. About 600km ja syynä uusi perheenjäsen.

En millään malta edes yrittää mennä nukkumaan.

Tänään olen tehnyt viimeiset silaukset asunnolle, tehdäkseni siitä ns. baby safen.

Kuten ed. postauksessa mainitsin, meille tulee kolmas persoona taloon.

Kirjoitan tästä kuin lapsen adoptoinnista, mutta sitähän tämä tavallaan onkin. Tietenkään koiraa ei ikinä pidä ajatella ihmisenä, sen tiedostan, mutta kaikesta huolimatta tämä tuntuu samalta kuin valmistelisin vauvan tuloa, joka sekin olisi meille ihan ajankohtaista. Mutta mitä ilmeisemmin minä en ole niitä kaikkein hedelmällisimpiä naisia, en vaikka kuinka aktiivista yrittäminen olisikaan. Taannoin Sveitsissä asuessa koin tosiaan keskenmenon, siitä tuskin olen täällä koskaan kertoillut, enkä enempää kerrokaan koska asia on loppuunkäsitelty.

Vaikka kirjoitankin tämän, en todellakaan haluaisi leimaa sellaisesta ihmisestä, joka lapsettomuuden vuoksi haluaa sitten lemmikkejä tilalle. Vaikka sellaisessakaan ei mielestäni ole mitään pahaa.

Isoäitini jo varoitteli, että yleensä lapsettomat pariskunnat, jotka ottavat koiran, hetken päästä sitten havahtuvat sinappitykin tuloon.

En kuitenkaan millään usko että me olisimme osa tätä kuntaa. Vaikka mikäs siinä, positiivinen asiahan sekin olisi. Silti sieluni silmin näen kaikessa tuossakin negatiivista ja ihmisten syyttävät kommentit siitä, ettei enää olisikaan aikaa kuin yhdelle. Jos olen mitään oman äitini geenejä perinyt, niin voin ilolla ilmoittaa että multakin herkenisi aikaa vähintään viidelle yhtä aikaa.

Tätä kaikkea päässäni pyöritelleenä, jo toista vuotta, alan olemaan aika itsevarma kaiken suhteen. Pari vuottahan ei ole aika eikä mikään, mutta omassa mittapuussani siihen mahtuu julkean paljon harkintaa ja ymmärtämistä. Ennen kaikkea ehkä kasvamista, jota itsekin olen (jeeeeee) yrittänyt ja ehkä 1% verran onnistunut tekemään.

Kaikesta huolimatta aion pitää pääni pinnan yllä ja ottaa vastaan kaiken sen mitä elämä ikinä tuokaan.

Kuulostipa kornilta.

Pitkästä aikaa Marco (herranjumala, kirjoitan sanan Marco vasta nyt!) ei kyseenalaista himosiivoamisiani.

Minä olen se ääripää joka puunaa kaiken, enkä todella tiedä onko se parempi vai huonompi kuin toinen laita. Nautin siitäkin että saan nyt hyvän ja oikean syyn toteuttaa itseäni (ja purkaa paineita) joka päivä luuttuamalla ymv. Ilman että parempi puolisko nalkuttaa neurooseistani. Pennun ja koirien kanssa yleensäkin kun tuo puhtauspuoli tuppaa tarvitsemaan vähän enemmän huoltoa.

Päivä päivältä olen vakuuttuneempi siitä että olen luotu olemaan kotivaimona. 

Ollessani about viiden vanha, sukulaiset tenttasivat että mikä susta tulee isona, ja kivenkova vastaukseni oli äiti. Aina vaan äiti. + Myöhemmin sitten kemisti.

Kaikki tuleva tuntuu myös suurelta askeleelta Marcon kanssa, koska kyseessä on ensimmäinen asia, elävä olento, joka tulee elämäämme niin että me molemmat olemme läsnä ja yhdessä.

Loppuun kuva viime vuoden elokuulta. Kuvaajana jompi kumpi pikkuveljistäni. En tiennyt että tästäkin hetkestä on otos. Marco uhkasi heittää mut veteen, kuten tuoreelle vaimolle kuuluisi tehdä. Naurattaa että olin niin etikettivastainen ja sukkahousutkin oli yli 20 denieeriä.

Snow

Meillä on vihdoin talvi, hetken verran. Minäkin liityn siihen sankkaan joukkoon ihailemaan lunta.
Olen pahoillani että kuvat ovat ihan venkurassa (ainakin mun näytöllä) ja eri leveyksillä, en kertakaikkiaan saa kaikkia tasalleen.

Ulkona oli n -1°C, ja etelän miehellä maski naamassa.

Löysin maailman kivoimmat sukkahousut, nyt pitää hamstrata niitä loputtomiin. Nämä parit olen jo rikkonut.

Liittyy ehkä ikääntymiseen, mutta mielestäni naamani on alkanut muuttua vuoden sisään. Nenä on suurempi ja jotenkin muodoton, suu ihan outo etenkin hymyillessä ja leuka työntyy liian ulos + kasvojen pyöreys vaan lisääntyy ja lisääntyy. Näitä tyypillisiä ulkonäköhuoliani taas. En siis valita, mutta pelottaa että kohta en tunnista itseäni peilistä.

Mietin kovasti uutta kameraa. Tuo eos1000d ei enää oikein pelitä. Syy on paljolti kuvaajassakin, mutta esimerkiksi tarkennus on ikävä räplätä aina manuaalisti. Pienessäkään hämärässä ei voi kuvitellakaan ottavansa kuvia ilman salamaa, joka muuten sekin on rikki. Syitä olisi monia. En silti tykkää ajatuksesta investoida rahaa nyt mihinkään turhaan.

En ole muistaakseni kirjoittanut tästä oikeastaan ikinä, ainakaan tänne.

Ehkä nyt on aika.

Taannoin ystävättäreni naureskeli sitä kuinka keskiluokkaisia meistä onkaan tullut.

Tällöin kerroin myös koirahaaveistani. Asiaa on haudottu jo sen verran pitkään, että nyt ollaan ryhdytty toimiin.  

Näin ollen meille tulee hiukan ennen joulua kenties yksi maailman kauneinta rotua edustava pentu.

En uskalla kertoa enempää, sillä olen aina niin pessimisti ja pelkään että koko juttu jostakin syystä peruuntuisi tmv.

+ Luulisin että tämä blogintynkä tulee täyttymään koiruuksista sitä tahtia, että en ota siihen mitään varaslähtöä.

Mutta näin se menee. Olin teini-ikäisenä niin varma siitä, että musta tulee jotain ihan muuta kuin tavallinen omakotitalo-perunamaa-koira-lomakerranvuodessa-tyyppi.

Toisin on käynyt, ja kieltämättä olen tästä tyytyväinen. Aiemmin olisi ikinä uskonut että painaudun niin hyvin tähän tavallistakin tavallisempaan elämäntyyliin.

Aiemmin olin muutenkin vähän hakoteillä elämässä, joka nyt nuorena ihmisenä on ihan normaalia.

Silti vuoden 2012 käännekohta taisi olla hyvinkin tarpeellinen.

Eli lässyttäen kertoen, olen viimein löytänyt paikkani.
Enkä häpeä mitään.

Sisustamisesta

Erittäin hitaana kodin hengettärenä en ole vieläkään saattanut kotiamme loppuun sisustusmielessä.

Ollaan maalattu tähän mennessä vain 3 huonetta, eikä niitäkään kaikkia vielä kokonaan. 

Listat, tai niiden maalaus, puuttuvat lähes kaikkialta. 

Samoin verhot. Ruokailuhuone on niiden suhteen ainoa poikkeus!

Voisin yrittää ottaa kuvia vähän laajemmalta alalta, mutta kämpän epävalmius teettää sen, etten tahdokaan näyttää kokonaisuuksia, vielä ainakaan.

Alemmassa kuvassa sneak peekissa olohuone ja sen keskeneräinen maalaus. Siniharmaa mikälie. Löydettiin IKEAsta hauskannäköinen mediakaluste, joka peittää huoneesta lähes kokonaan perimmäisen seinän. Kalusteen väri on harmaa, joten sopii ihan ok nykyiseen seinän väriin. Listojen suhteen olen vielä hukassa, mutta luulen että niistä tulee saman sävyiset kuin katto.

Löysin tämän ihanan (ja meille ihan liian mahtailevan näköisen) antiikkilampun second handina. Valitettavasti parempi puoliskoni oli jättänyt sen lasipöydän reunalle, josta se sitten itsekseen tipahti puoli metriä maahan. Kynttilät ovat siis vinossa.