Oli äärimmäisen surullista erottaa pentu kasvattajaltaan ja emostaan, mutta alkuitkut kestivät vain parikymmentä minuuttia (Marco sai pennun rauhoittumaan lähes heti) ja siitä eteenpäin koira oli rauhallisena ja lähes vaiti koko matkan. Puolimatkassa iski jo ensimmäinen leikkimiskohtaus, josta olin ihan äimänä, enkä aluksi tajunnut mitä pentu haluaa kun tuli touhottamaan syliini ja haukahteli. Sitten löytyi köysilelu ja pallo.
Kaikki meni monta kertaa paremmin kuin ikinä uskalsin olettaa.
Pennun rohkeustaso on jotain aivan käsittämätöntä, eikä tämä ole moksiskaan meistä tai uudesta ympäristöstään. Reagoi silti kaikkeen halutulla tavalla.
En olisi ikinä osannut arvata että tämä innostuu uudesta kodistaan niin vietävästi.
Heti ensimmäisestä sekunnista alkaen lähti riemuralli ympäri kämppää, suunnattoman hännänheilutuksen kera.
Taisimme saada nappiin osuvan yksilön. On oikeasti sydäntä lämmittävää miten kotonaan Cooper jo on.
Ruokakin maistui heti kunhan sain sen turvotettua ja nenän eteen. Tämänkin suhteen luulin, että pentu olisi ruokahaluton ainakin päivän.
Toisin sanoen, alku on mennyt paremmin kuin hyvin!
Huomenna alkaa tarkemmat pissakakkatreenit ja intensiiviopetus sisäsiistiksi.
Tuntuu hassulta että ollaan nyt tavallaan kokonainen perhe.
Kirjoitan tätä nyt kolmen aikaan aamuyöllä, syynä se että Marco lähti heittämään kaveriaan lentokentälle ja tahdon odottaa että tämä saapuu turvallisesti kotiin. Käsittämätön mies, ajettuaan jo lähes 600km lähtee vielä yökeikalle. Olin jyrkästi tätä vastaan, mutta Marcon päätä ei noin vain käännetä.
Saa nähdä kuinka omatahtoinen Cooperista tulee.
Olen kyllä alakynnessä jos talossa on kaksi vahvatahtoista miestä.
En malta odottaa että koira tutustuu perheenjäseniini, etenkin pikkusiskooni, joka ilmeisesti odottaa kovin palavasti että tapaa pennun. Myöhemmin luvassa on kissaan totuttautumista, Maajan Mihoon.
En myöskään malta odottaa että koira kasvaa ja pääsen perehtymään tarkempaan kouluttamiseen. Tokoa aiotaan harrastaa ja haluaisin myös hirmusti jäljestämään. Tietty nämä asiat muovaantuu sitten myöhemmin koiran luonteen ja kiinnostuksien mukaan.
Tahti unelmieni suhteen alkaa tuntua jo liian epätodelliselta. Marcon tapaamisesta lähtien olen saanut jo valtavasti niitä elämänkokemuksia, joiden luulin tarvitsevan ainakin 10 vuotta tapahtuakseen.
Nyt pitää toppuutella, muuten havaitsen että kolmikymppisenä lusikkalistani on yliviivattu kaikkine kohtineen.
Cooper on muuten ihana meidän lattian kanssa. Juostessa ja kävellessä ei luista ollenkaan, mutta aina kun tämä istuutuu, alkaa peräpää luisua alas kunnes koira on makuuasennossa. Tämä on ehkä se suurin asia jota pentu hämmästelee.
Olen kyllä jo valtavan kiintynyt tuohon otukseen, ja uskon että se on jo rakentanut hyvää luottamusta myös meihin.
Lisäilen huomenna kuvia, päivänvalossa helpompi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti