Sitä on ollut aina hääpäivästä lähtien.
Aika on kulunut uskomattoman nopeasti, ja paljon tässä välissä on ehtinytkin tapahtua.
Niin hyviä kuin äärimmäisen huonojakin asioita, yleisen olemisen sekä parisuhteen kannalta.
Mutta tätä se on ja tulee olemaankin, myötä ja vastoinkäymisiä.
Oma valintamme oli hypätä avioliittoon vasta reilu vuoden tuntemisen jälkeen, tietäen kaikki riskit aina ikäerosta ja erimaalaisuudesta riippumatta.
Ikäväkseni kerron, että olen jo melko monta päivää viettänyt täällä Sveitsin puolella. Tännehän en halunnut palata, mutta olosuhteiden pakosta se oli kai välttämätöntäkin.
Marcon / siskonsa kissa, armas Lolito on ollut kateissa jo viikkoja. Tämä tapahtui juuri hääsembaloiden alla. Kissaa on etsitty monien ihmisten voimin ja joka päivä, tuloksetta.
Kamalinta on, että periaatteessa on oma syyni että L lähti jonnekin, minä kun en halunnut olla Sveitsissä ja Marco myöntyi oikkuuni. Näinollen vietimme suurimman osan kesästä Italian puolella, katin sijaitessa täällä Sveitsissä toisen ihmisen hoivissa.
Ja mitä siitä seurasi.
Mutta uskokaa pois, olen jo hiukan liikaakin saanut tämän asian tiimoilta niskoilleni, enkä tahtoisi käsitellä asiaa sen suuremmin, vaikka koko jutusta mainitsenkin.
Sveitsissä olosta ja itsekkäistä marmatuksista vielä sen verran, että kappas kummaa kun kroppa alkoi prakaamaan heti ensimmäisen täällä vietetyn pv. jälkeen. Olen taas huushollin vankina, kuten esim. koko viime talven. Ja tämä on se mitä kaikkein eniten pelkäsin ja tiesin tapahtuvan jos palaan tänne pidemmäksi aikaa. Marco on vieläkin skeptinen. Sairaalaan kuulemma pitäisi mennä, mutta tämä on nyt jo niin selvää että en vain ole luotu olemaan vuorilla. Ihmeellistä se toki saattaa olla, mutta miksei myös mahdollista, yksi ihminen miljardista tmv. Kokonaan psykosomaattistakaan kun tämä ei ole.
Ja ongelmat hälvenee lähes heti kun palaan tasamaalle, niin on ollut aina.
Riemuisa iloisuus käsienikin kunnosta on jo kaukana. Olin niin järjettömän tyytyväinen kun nämä olivat normaalit nuoren ihmisen kädet vielä pari viikkoa (ja koko kesän Italiassaoloajan) sitten.
Nyt on taas pelkkää haavaa ja pienikin taivuttaminen sattuu jumalattomasti. Vielä ei ole levinnyt sormiin, jopa. Se kun kaiken lisänä vasta sattuukin.
Tässä siis muutamien viikkojen valitussaldoni. On kumma etten osaa kertoilla sellaisia asioita jotka voisivat olla jopa mukavahkoa luettavaa.
Mutta hei, olenhan suomalainen, joten minulla on oikeus olla melankolinen.
Lisään tähän jossain vaiheessa hääkuvapläjäyksen, tosin ensin pitää tehdä taustatutkimus kuvissa esiintyvien ihmisten mielipiteistä julkaisua kohtaan.
Plus, on tässä vielä iloisiakin asioita tulossa, sillä lähden/lähdemme Suomeen ennen syyskuun puoliväliä. Mulla on siellä ajokorttiin liittyviä velvollisuuksia ja samaten eräs toinen suunnitteilla oleva isompi plan kotikaupungin suhteen, sellainen josta en vielä uskalla enempää edes mainita, josko se ei vaikka toteutuisi.
Ikuisena pessimistinä nostelen Not gonna happen-lippua tuon tuosta.
Näinä päivinä olen kaivannut takaisin Suomeen enemmän kuin koskaan ennen. Syytä en tarkalleen tiedä, mutta tarviiko sille mitään virallista syytä ollakaan, että kaipaa kotimaataan.
