Marco on ajamassa Suomeen.
Viimeisin location-info oli 500km päässä Tallinnasta, ja se oli jo tunteja sitten.
Bookkasin M:lle jo aiemmin huomisen (eli tämän päivän) klo 8. laivan Tal-Hel.
Tänä yönä ei nukuta. Ei etenkään tänään. En osaa edes kuvailla, kuinka ylikierroksilla voinkaan käydä pelkästä Marcon saapumisen ajatuksesta.
Huoli on mielen nurkassa koko ajan. Samoin syyllisyys siitä, etten voinut lentää edes matkan puoliväliin ja osallistua ajamiseen, sattuneista syistä.
HUOMENNA! Taidan kuolla onnesta.
Ja nyt pelkään että laivansa uppoaa.
13.10.2013
10.10.2013
Epätoivoisen kotivaimon aktiviteetti pitämään mielen koossa
Eli projekti muuttaa hiuksien väriä. Jälleen kerran.
En ole vielä varma mitä tulen tekemään, mutta tuo kanariankeltainen Peppi Pitkätossu on jo kyllin hyvä alku periaatteessa väriin kuin väriin.
Kaipa olen tylsä, ja palaan tummahkoon ruskeanpunaiseen.
Mahonki?
 |
| Viimeksi olen pitänyt farkkuja varmaan vuosi sitten. Ei silti ole mun juttu, kun olen tottunut hameisiin joissa voi liikkua vapaasti. Housujen kanssa tuntuu vähän siltä kuin joku lääppisi pakaroitasi koko ajan. En tykkää. |
En jaksa edes luetella syitä, miksi haluan saada yllin kyllin & liikaa sisältöä ja tekemistä päiviini, jopa kaikkea turhaakin turhempaa ja väkisin kehiteltyä.
Huomasin jopa lenkille menon mukavuuden, tosin se ei enää toimi kuten ennen, eli saa aikaan väsähdys-oloa, jonka myötä kykenisin nukkumaan.
Jos saan silmäni kiinni, se tapahtuu tätä nykyä aikaisintaan klo. 4-5am. Rytmi ei toimi, eikä myöskään max 3h. pätkittäin.
Marco saattaisi lähteä jo tänään ajamaan, mutta itse olen skeptinen. Italialaiset aikatauluineen on samanlaista kuin VRn junien pettämättömät vuorot, etenkin talviaikaan.
Kiusaan itseäni myös marttyyrisilla ajatuksilla, ja luulen Marcon tahallaan venyttävän tänne tuloaan. "Enhän minä ole ikävän arvoinen ihminen muutenkaan", näin käännän sen päässäni. Toisin sanoen olen idiootti marisija ja läheisriippuvaisongelmainen itsetunto-nollassa-ihminen. Mutta senhän kaikki tietävät jo.
5.10.2013
AIVOLEIPÄ
Aka. home made pesto - parmesan bread.
Tiedän, että ei kovin hyvältä näytä, mutta minä en nyt meinaakaan tuota hiukan kärtsähtänyttä juustokuorta ja epäesteettistä muotoa (uuni teki 30min leivän 15minuutissa, nytpä ensimmäisen kerran kokeilleena tiedän vähentää paistoaikoja!), vaan leivän KORKEUTTA!
Oikeasti ja aidosti tuli tippa linssiin, kun huomasin ja muistin miten erilaista tämä voikaan olla leipoa tasamaalla.
Tein tätä samaa leipää presiis samalla ohjeella monet kerrat Sveitsin puolella, mutta lopputulos muistutti aina lähinnä focacciaa.
Words cannot describe..
Olen humaltunut onnesta leipomisen saralla.
3.10.2013
Esittelyssä keittiö pt.2
..Tai arean toinen puoli.
Eroa aiempiin, kuten tähän, on ihan kivasti.
 |
| Pääosassa tietenkin minä vamma-asentoisena, ylläri. |
2.10.2013
Eloa Suomessa ja sekavaa parisuhdelöpinää
(Ensimmäinen laabatus kirjoitettu 25.9.)
Warning, näissä teksteissä on paljon juuri sen kaltaisia asioita, joita useimmat järkevät suodattaisivat pois, mutta jälleen kerran rikon omia privaattirajojani ja häpeän mielelläni sitten myöhemmin, mikäli olen kertonut liikaa ja saan paheksuvuutta osakseni.
--------------------------------------------------
Marco lähti takaisin kotimaansa puolelle eilen aamulla (lähtönsä viivästyi paita-perseilymme takia siitä 19. päivästä), ja jo nyt tuntuu kuin oltaisiin oltu näkemättä vähintään pari viikkoa. Ei tässä vielä ihan läheisriippuvaisia olla, mutta sitä hipoen.
Yritän pitää ajatukseni koossa hoitamalla mahdollisimman paljon työn alla olevia asioita, papereita, soittoja, maileja ja tietenkin tämän talon puunaamista. Olen silti järjettömän hidas, enkä osaa hoitaa kaikkea tyynellä järjestelmällisyydellä. Päässä on hirveä sekasorto joka tapauksessa, ennen kaikkea näiden muuttuvien järjestelyiden, olinpaikkojen, pakollisuuksien ja ikävän vuoksi. Hirveä marista tällaisista, kaikkihan on enemmän kuin loistavasti, meillä on nyt oma tukikohta Suomessa, pääsen näkemään perheenjäseniä/ystäviä, puhumaan äidinkielelläni, hoitamaan pitkään työn alla olleet terveysjutut ynnä muuta. Ainoa mikä puuttuu on se oma puoliso.
Ei tämä pysyvä tila ole, Marco tulee takaisin heti kun business-kiireiltään ehtii, ja suunnitteilla on jo Eurooppareissu nro. 2. - M tulisi yksin autolla (pitää roudata jonkin verran kamaa Sveitsistä Suomeen, ja autollahan se on järkevintä) Prahaan, jonne minä lentäisin vastaan, ja matka jatkuisi siitä yhdessä takaisin Suomeen. Jos M ajaisi koko matkan yksin, en pystyisi nukkumaan tai hengittämään ja ajattelisin alituiseen Puolan kolaria, ja sitä että jotain vastaavaa tapahtuisi taas, sillä erolla että emme edes olisi yhdessä. Mulla on tämä ihmeellinen pelko, että jotain kamalaa sattuisi ei-yhdessä-ollessa, ja yhdessä ollessa taasen olisin valmis kokemaan vaikka Thelmat ja Louiset. Vaikea muotoilla tätä.
Kyllähän nytkin pelkään, että M:lle käy jotain hirveää Italian/Sveitsin puolella, ja olin eilenkin jo satavarma että lentonsa tippuu taivaalta & nieleskelin itkua käppäillessämme samana ajankohtana äitini kanssa Tre:n IKEA:ssa (jatkoimme sinne suoraan Marcon jäätyä Pirkkalan kentälle). Jos totta puhutaan, en olisi ikinä uskonut että kykenen tuntemaan ja pelkäämään toisen ihmisen vuoksi näin ”normaalisti”. Perheenjäsenien suhteen se on mulle normaalia ja niin on ollut aina, mutta kumppanin suhteen ei. Niin no, Marcohan on enemmän tai vähemmän virallinen ensimmäiseni, joten ei kai ihmekään että tuolla saralla käsittelen itselleni aiemmin vieraita tuntemuksia.
Voi voi, en sittenkään ole niin spesiaali-erilainen-kylmä-tunteeton kuin joskus kuvittelin.
Tietääköhän kukaan sitä tunnetta (selitän parhaani mukaan mutta huonosti), kun jotain henkilöä, lastaan, tai vaikka omaa lemmikkiään katsoessaan tulee sekunnin murto-osan pakahtuminen, sellainen outo ja myös fyysisesti tunnettavissa oleva salamannopea juttu, vähän kuin aivojen läpi kulkisi kuuma aalto, joka melkein/hetkeksi nostaa vedet silmiin. Tämä kyseinen ilmiö esiintyy itselläni aina kun näen vaikkapa pitkästä aikaa jotakuta itselle tärkeää henkilöä, ja se tapahtuu vain kerran ensinäkemisellä. Marcoa katsellessani se ilmiö taasen tulee tuon tuosta. Mm. etenkin niinä hetkinä kun itse on yöllä valveilla ja tuijottaa huvittuneesti vieressä kovaan kuorsaavaa, suu auki nukkuvaa Marcoa. Eli aika päinvastaisissa tilanteissa kuin mitä voisi kuvitella mukavaksi tai vaikka romanttisiksi.
Rakastan aamuja täällä. Selailen ilmaisjakelulehtiä (suomenkielisiä, halleluja!), saatan uskaltaa jopa juoda espressoa ja nauttia aamutupakan takan ääressä. Hiljaisuus on täällä kammottavaa, liian tyyntä. Siksi yritänkin aina keksiä lisää pyykättävää, jotta edes pesukoneen hurina kuuluisi, tai pidän televisiota päällä alituiseen.
Yöt ovat kamalia, palelee kun on tottunut siihen ihmis-lämpöpatteriin vieressään ja pienetkin tuulen huminat hormissa/kolaukset ulkoa saavat niskavillat pystyyn. Nukkuminen on pätkittäistä, ei osaa rauhoittua ja peitto on taas vihollinen jota tahtoisi potkia. Pinnalla on myös pitkään ollut lapsuudestani tuttu pimeänpelko. Sähkönuukana poden huonoa omaatuntoa jos pidän pientä yövaloa päällä, vaikka tiedän että ilman sitä olisin hyperventilaation partaalla.
Täällä ei vieläkään ole huonekaluja, vain yksi jakkara ja patjoja on hommattuna. Löysin täydellisen sängyn IKEA:sta, mutta sen kuljettaminen ei ole vielä onnistunut. Sänky on mulle tärkeä, en ole ikiaikoihin nukkunut aidossa sängyssä. Sveitsissä meillä oli aivan järkyttävä sohvasänky, kova, epämukava, nariseva ja muutoinkin hirvitys. Eli periaatteessa viimeksi olen päässyt nukkumaan joka yö aidossa sängyssä paljon yli vuosi sitten. Marco ei tätä ymmärrä, vaan tahtoisi ostaa tänne presiis samanlaisen sohvasängyn. Tästä olemme vääntäneet kättä pitkään.
Yhtenä aamuna tosin keksin vihastuksissani ja vähintään puolitosissani sanoa, että jos ei ole kunnon sänkyä, niin ei ole makuuhuone-elämääkään. Kyllä miehen ilme muuttui, ja nyt tilanne on kai taas se, että saisin ostaa aidon sängyn. Tämä oli oikeasti ensimmäinen kerta kun vedin tämän joillekin kai tyypillisen naisellisen valttikortin esiin. Kamala minä, mutta tuossa sänky-asiassa en vain kykene joustamaan.
1-2.10.13
Marco on edelleen Sveitsin puolella. Asiansa venyvät ja vanuvat. Näillä näkymin reilu viikon päästä tämä voisi lähteä Suomeen päin. Mutta, sehän on ihan liikaa meille molemmille. Siispä väännämme kättä siitä, miksen minä voisi parin pv. sisään lentää tämän luokse. Marco ei tunnu edes uskovan, että mulla on täällä enemmän kuin riittävästi hommaa, ei joka päivä tietenkään, sillä esim. terveyteeni liittyviä tapaamisia minä en itse saa päättää, vaan olen seuraavien vapaiden aikojen armoilla.
En käsitä mikä ihmeellinen käsitys M:lla on Suomesta, tai ilmeisesti se, että täällä kaikki tapahtuu supernopeasti ja helposti, ja kaikki on täysin itse päätettävissä. Periaatteessa mulla ei edes saisi olla omia asioita hoidettavana, ja jos niitä on, sitä ei haluta uskoa, sillä vain liittomme toisella osapuolella saa olla kiireitä.
Kivaa, eikö? En nyt edes kirjoita M:n selän takana, hänkin lukee nämä jaaritukseni, joten ei ole tarvis ajatella että olenpa taas kammottava vaimo (toki niinkin saa tehdä). Olemme tästäkin aiheesta puhuneet keskenämme monet kerrat, ja olen suoraan sanonut että tunnen näin, enkä käsitä miksi en voisi edes terveydenhuoltoon liittyviä juttuja hoitaa kotimaassani omalla kielellä, etenkin kun Marco vouhottaa terveyteni perään tuon tuosta. Puheeni ovat turhia, sillä nyt M kuvittelee ja pelkää, että haluaisin viettää loppuelämäni Suomessa. En vain käsitä, miksen nyt tilaisuuden tullen voisi hoitaa jo vuoden verran Suomen puolella tekemisen alla olleita juttujani.
Mainitsin kai aikaisemmin myös siitä, että tällä hetkellähän ei olisi edes kunnon mahdollisuutta majoittua minnekään Sveitsin/Italian puolelle, sillä Sveitsin kämppä menee vuokralle ja siitä seuraava vaihtoehto olisi olla Marcon vanhempien luona (joka olisi minulle yhtä varpaillaan olemista ja totaalista yksityisyyden puuttumista, vaikka M:n vanhemmat aivan ihania ovatkin). Nämäkin seikat vaikuttavat haluuni palata jommankumman maan puolelle. Lentopelko on vielä mukavana lisäplussana.
---------------
Blogini historiasta löytyy varmaan juttu, joka tapahtui pari vuotta sitten, vanhassa Lahden asunnossani.
Minä suihkussa-murtomies tulee sisään jne.
Tämä asia kun sai jonkinlaista jatkoa päiviä sitten, en tarkkaan muista koska. Olin itse ihan rauhassa olohuoneessa vähissä kotipukeutumavaatteissa tv:ta katsellen, kun huomaan että takapihallamme, metrin päässä olohuoneen viimeisestä ikkunasta, seisoo mies. Kasvoja en nähnyt sälekaihtimien vuoksi, enkä muutenkaan suuremmin koko henkilöä, sillä juoksin heti eteis-arealle piiloon. Hävinnythän koko tyyppi oli, kun n. 3min päästä kurkkasin olohuoneen puolelle, mutta siitä päivästä lähtien olen asennellut lisälukkoja oviin.
Tietenkin tämäkin episodi vaikuttaa todella paljon siihen, miltä tuntuu olla täysin yksin isommassa talossa, mutta myös pimeäkammoni & yleisten pelkotilojen takia kivaa ei ole. Samaa mulla oli (ennen murtojuttuakin) myös edellisessä asunnossani, vaikka kyse oli ihan turvallisesta kerrostalosta. Pelkään. Aina ja liikaa, mitättömiä asioita.
Pahimpina pelko-öinäni jokin aika ikkunan-takana-äijän jälkeen soitin herra kiireiselleni keskellä yötä, itkien ja aivan kauhuissani. Toivoin tukea ja muutamaa rauhoittavaa sanaa, ja ajattelin että on ok häiritä vain sen 1min verran, sillä tiedän varsin hyvin kuinka tärkeitä nukkumiset hänelle ovat. Sen sijaan en saanut muuta kuulla kuin olevani paska taakka, jolla on pokkaa häiritä. Tämä tietenkin johti vielä kamalampaan draamaan, kun en kyennyt lopettamaan hysteriaani, tällä kertaa M:n sanojen vuoksi, koko yönä. Pahaltahan se tuntui, ja jälleen kerran olen vakuuttunut omasta huonommuudestani/lapsellisuudestani.
Tällaista täällä. Ja pahoittelut sekavasta ja turhan intiimistä kertomuksestani. En ole nukkunut moneen moneen päivään paskaakaan.
Warning, näissä teksteissä on paljon juuri sen kaltaisia asioita, joita useimmat järkevät suodattaisivat pois, mutta jälleen kerran rikon omia privaattirajojani ja häpeän mielelläni sitten myöhemmin, mikäli olen kertonut liikaa ja saan paheksuvuutta osakseni.
--------------------------------------------------
Marco lähti takaisin kotimaansa puolelle eilen aamulla (lähtönsä viivästyi paita-perseilymme takia siitä 19. päivästä), ja jo nyt tuntuu kuin oltaisiin oltu näkemättä vähintään pari viikkoa. Ei tässä vielä ihan läheisriippuvaisia olla, mutta sitä hipoen.
Yritän pitää ajatukseni koossa hoitamalla mahdollisimman paljon työn alla olevia asioita, papereita, soittoja, maileja ja tietenkin tämän talon puunaamista. Olen silti järjettömän hidas, enkä osaa hoitaa kaikkea tyynellä järjestelmällisyydellä. Päässä on hirveä sekasorto joka tapauksessa, ennen kaikkea näiden muuttuvien järjestelyiden, olinpaikkojen, pakollisuuksien ja ikävän vuoksi. Hirveä marista tällaisista, kaikkihan on enemmän kuin loistavasti, meillä on nyt oma tukikohta Suomessa, pääsen näkemään perheenjäseniä/ystäviä, puhumaan äidinkielelläni, hoitamaan pitkään työn alla olleet terveysjutut ynnä muuta. Ainoa mikä puuttuu on se oma puoliso.
Ei tämä pysyvä tila ole, Marco tulee takaisin heti kun business-kiireiltään ehtii, ja suunnitteilla on jo Eurooppareissu nro. 2. - M tulisi yksin autolla (pitää roudata jonkin verran kamaa Sveitsistä Suomeen, ja autollahan se on järkevintä) Prahaan, jonne minä lentäisin vastaan, ja matka jatkuisi siitä yhdessä takaisin Suomeen. Jos M ajaisi koko matkan yksin, en pystyisi nukkumaan tai hengittämään ja ajattelisin alituiseen Puolan kolaria, ja sitä että jotain vastaavaa tapahtuisi taas, sillä erolla että emme edes olisi yhdessä. Mulla on tämä ihmeellinen pelko, että jotain kamalaa sattuisi ei-yhdessä-ollessa, ja yhdessä ollessa taasen olisin valmis kokemaan vaikka Thelmat ja Louiset. Vaikea muotoilla tätä.
Kyllähän nytkin pelkään, että M:lle käy jotain hirveää Italian/Sveitsin puolella, ja olin eilenkin jo satavarma että lentonsa tippuu taivaalta & nieleskelin itkua käppäillessämme samana ajankohtana äitini kanssa Tre:n IKEA:ssa (jatkoimme sinne suoraan Marcon jäätyä Pirkkalan kentälle). Jos totta puhutaan, en olisi ikinä uskonut että kykenen tuntemaan ja pelkäämään toisen ihmisen vuoksi näin ”normaalisti”. Perheenjäsenien suhteen se on mulle normaalia ja niin on ollut aina, mutta kumppanin suhteen ei. Niin no, Marcohan on enemmän tai vähemmän virallinen ensimmäiseni, joten ei kai ihmekään että tuolla saralla käsittelen itselleni aiemmin vieraita tuntemuksia.
Voi voi, en sittenkään ole niin spesiaali-erilainen-kylmä-tunteeton kuin joskus kuvittelin.
Tietääköhän kukaan sitä tunnetta (selitän parhaani mukaan mutta huonosti), kun jotain henkilöä, lastaan, tai vaikka omaa lemmikkiään katsoessaan tulee sekunnin murto-osan pakahtuminen, sellainen outo ja myös fyysisesti tunnettavissa oleva salamannopea juttu, vähän kuin aivojen läpi kulkisi kuuma aalto, joka melkein/hetkeksi nostaa vedet silmiin. Tämä kyseinen ilmiö esiintyy itselläni aina kun näen vaikkapa pitkästä aikaa jotakuta itselle tärkeää henkilöä, ja se tapahtuu vain kerran ensinäkemisellä. Marcoa katsellessani se ilmiö taasen tulee tuon tuosta. Mm. etenkin niinä hetkinä kun itse on yöllä valveilla ja tuijottaa huvittuneesti vieressä kovaan kuorsaavaa, suu auki nukkuvaa Marcoa. Eli aika päinvastaisissa tilanteissa kuin mitä voisi kuvitella mukavaksi tai vaikka romanttisiksi.
Rakastan aamuja täällä. Selailen ilmaisjakelulehtiä (suomenkielisiä, halleluja!), saatan uskaltaa jopa juoda espressoa ja nauttia aamutupakan takan ääressä. Hiljaisuus on täällä kammottavaa, liian tyyntä. Siksi yritänkin aina keksiä lisää pyykättävää, jotta edes pesukoneen hurina kuuluisi, tai pidän televisiota päällä alituiseen.
Yöt ovat kamalia, palelee kun on tottunut siihen ihmis-lämpöpatteriin vieressään ja pienetkin tuulen huminat hormissa/kolaukset ulkoa saavat niskavillat pystyyn. Nukkuminen on pätkittäistä, ei osaa rauhoittua ja peitto on taas vihollinen jota tahtoisi potkia. Pinnalla on myös pitkään ollut lapsuudestani tuttu pimeänpelko. Sähkönuukana poden huonoa omaatuntoa jos pidän pientä yövaloa päällä, vaikka tiedän että ilman sitä olisin hyperventilaation partaalla.
Täällä ei vieläkään ole huonekaluja, vain yksi jakkara ja patjoja on hommattuna. Löysin täydellisen sängyn IKEA:sta, mutta sen kuljettaminen ei ole vielä onnistunut. Sänky on mulle tärkeä, en ole ikiaikoihin nukkunut aidossa sängyssä. Sveitsissä meillä oli aivan järkyttävä sohvasänky, kova, epämukava, nariseva ja muutoinkin hirvitys. Eli periaatteessa viimeksi olen päässyt nukkumaan joka yö aidossa sängyssä paljon yli vuosi sitten. Marco ei tätä ymmärrä, vaan tahtoisi ostaa tänne presiis samanlaisen sohvasängyn. Tästä olemme vääntäneet kättä pitkään.
Yhtenä aamuna tosin keksin vihastuksissani ja vähintään puolitosissani sanoa, että jos ei ole kunnon sänkyä, niin ei ole makuuhuone-elämääkään. Kyllä miehen ilme muuttui, ja nyt tilanne on kai taas se, että saisin ostaa aidon sängyn. Tämä oli oikeasti ensimmäinen kerta kun vedin tämän joillekin kai tyypillisen naisellisen valttikortin esiin. Kamala minä, mutta tuossa sänky-asiassa en vain kykene joustamaan.
1-2.10.13
Marco on edelleen Sveitsin puolella. Asiansa venyvät ja vanuvat. Näillä näkymin reilu viikon päästä tämä voisi lähteä Suomeen päin. Mutta, sehän on ihan liikaa meille molemmille. Siispä väännämme kättä siitä, miksen minä voisi parin pv. sisään lentää tämän luokse. Marco ei tunnu edes uskovan, että mulla on täällä enemmän kuin riittävästi hommaa, ei joka päivä tietenkään, sillä esim. terveyteeni liittyviä tapaamisia minä en itse saa päättää, vaan olen seuraavien vapaiden aikojen armoilla.
En käsitä mikä ihmeellinen käsitys M:lla on Suomesta, tai ilmeisesti se, että täällä kaikki tapahtuu supernopeasti ja helposti, ja kaikki on täysin itse päätettävissä. Periaatteessa mulla ei edes saisi olla omia asioita hoidettavana, ja jos niitä on, sitä ei haluta uskoa, sillä vain liittomme toisella osapuolella saa olla kiireitä.
Kivaa, eikö? En nyt edes kirjoita M:n selän takana, hänkin lukee nämä jaaritukseni, joten ei ole tarvis ajatella että olenpa taas kammottava vaimo (toki niinkin saa tehdä). Olemme tästäkin aiheesta puhuneet keskenämme monet kerrat, ja olen suoraan sanonut että tunnen näin, enkä käsitä miksi en voisi edes terveydenhuoltoon liittyviä juttuja hoitaa kotimaassani omalla kielellä, etenkin kun Marco vouhottaa terveyteni perään tuon tuosta. Puheeni ovat turhia, sillä nyt M kuvittelee ja pelkää, että haluaisin viettää loppuelämäni Suomessa. En vain käsitä, miksen nyt tilaisuuden tullen voisi hoitaa jo vuoden verran Suomen puolella tekemisen alla olleita juttujani.
Mainitsin kai aikaisemmin myös siitä, että tällä hetkellähän ei olisi edes kunnon mahdollisuutta majoittua minnekään Sveitsin/Italian puolelle, sillä Sveitsin kämppä menee vuokralle ja siitä seuraava vaihtoehto olisi olla Marcon vanhempien luona (joka olisi minulle yhtä varpaillaan olemista ja totaalista yksityisyyden puuttumista, vaikka M:n vanhemmat aivan ihania ovatkin). Nämäkin seikat vaikuttavat haluuni palata jommankumman maan puolelle. Lentopelko on vielä mukavana lisäplussana.
---------------
Blogini historiasta löytyy varmaan juttu, joka tapahtui pari vuotta sitten, vanhassa Lahden asunnossani.
Minä suihkussa-murtomies tulee sisään jne.
Tämä asia kun sai jonkinlaista jatkoa päiviä sitten, en tarkkaan muista koska. Olin itse ihan rauhassa olohuoneessa vähissä kotipukeutumavaatteissa tv:ta katsellen, kun huomaan että takapihallamme, metrin päässä olohuoneen viimeisestä ikkunasta, seisoo mies. Kasvoja en nähnyt sälekaihtimien vuoksi, enkä muutenkaan suuremmin koko henkilöä, sillä juoksin heti eteis-arealle piiloon. Hävinnythän koko tyyppi oli, kun n. 3min päästä kurkkasin olohuoneen puolelle, mutta siitä päivästä lähtien olen asennellut lisälukkoja oviin.
Tietenkin tämäkin episodi vaikuttaa todella paljon siihen, miltä tuntuu olla täysin yksin isommassa talossa, mutta myös pimeäkammoni & yleisten pelkotilojen takia kivaa ei ole. Samaa mulla oli (ennen murtojuttuakin) myös edellisessä asunnossani, vaikka kyse oli ihan turvallisesta kerrostalosta. Pelkään. Aina ja liikaa, mitättömiä asioita.
Pahimpina pelko-öinäni jokin aika ikkunan-takana-äijän jälkeen soitin herra kiireiselleni keskellä yötä, itkien ja aivan kauhuissani. Toivoin tukea ja muutamaa rauhoittavaa sanaa, ja ajattelin että on ok häiritä vain sen 1min verran, sillä tiedän varsin hyvin kuinka tärkeitä nukkumiset hänelle ovat. Sen sijaan en saanut muuta kuulla kuin olevani paska taakka, jolla on pokkaa häiritä. Tämä tietenkin johti vielä kamalampaan draamaan, kun en kyennyt lopettamaan hysteriaani, tällä kertaa M:n sanojen vuoksi, koko yönä. Pahaltahan se tuntui, ja jälleen kerran olen vakuuttunut omasta huonommuudestani/lapsellisuudestani.
Tällaista täällä. Ja pahoittelut sekavasta ja turhan intiimistä kertomuksestani. En ole nukkunut moneen moneen päivään paskaakaan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)