Miracles

Pitkästä aikaa! Käsipostaus.

Talvi 2012

Talvi 2015

Tilanne on nyt vähän huonompi kuin tuossa viime kuun kuvassa, mutta silti ok. Norsunnahkaa kun on tullut.

Muutoin, taannoinen toiveeni kävi toteen, ja olen tänä vuonna omistanut aika normaalit nuoren ihmisen kädet!

Vielä kun saisin vihkisormen kuntoon. Nyt olen käyttänyt kihlasormusta nimettömässä, sillä vihkisormuksesta tulee heti pikkupaiseita. Homma toimi hetken, mutta nyt ihottumaa tulee itsestäänkin ja vain ja ainoastaan tuohon vasemman nimettömän juureen sisäpuolelle. Toivottavasti tälle löytyy joskus joku käypä syy. Kyseisestä vesikello-ihottumasta en sentään tunge kuvaa, sen verran yökön näköistä.

Trouble be gone

Negatiivinen päivä, pitkästä aikaa.
Viimeisin oli joskus uuden vuoden tienoilla, Italian vieraiden tullessa.

Olen jo psyykannut itseäni ja miettinyt, kuinka paljon huonommin asiat voisivatkaan olla.

Meillä on yksikerroksinen talo (tästä tuli mieleen irrallinen aihe ja pitkä sepostus: Viime kk. serkkuni & tyttöystävänsä olivat käväisemässä meillä. Esittelin kämppää ja jo kylppärin kohdalla sain kuulla, että "tämä on isompi kuin mun asunto", jonka jälkeen, vieraiden jo lähtiessä, avasin taas sanaisen arkkuni ja aloin selittämään jotakin tähtitieteellistä meidän kämpän koosta ja siitä kuinka yli sata neliömetriä tuntuu liian tukalalta, mikäli paikalla on 7 huutavaa italialaista. Puheeni epäselkouden vuoksi, en usko että osasin selittää tämän kunnolla. Ymmärtääkseni vieraamme käsittivät, että mielestäni talomme on vain liian pieni. Eli, minä olen kiittämätön paskiainen, jolle mikään ei riitä. 
Täällähän on ruhtinaallisesti tilaa, etenkin kun vertaa opiskelijakämppään, jollainen mullakin on ollut, huimat 25m². Poden tästä ikuista häpeää, sillä olen nyt virallisesti häpäissyt itseni myös serkkuni tyttöystävän edessä. Tämä sai taatusti hyvän käsityksen suvustamme, toivottavasti ajattelee että minä olen vaan se musta lammas.), joka on suht helppo siivota ja pitää. Piha on postimerkin kokoinen.

Meillä on kaukolämpö ja juokseva, aina lämmin vesi.

Silti, ilman huutavaa lapsikatrasta ja esimerkiksi työpaikan luomaa stressiä, tuntuu että välillä palan puhki.

Omaan perfektionistin piirteitä etenkin puhtaudessa ja järjestyksessä. Täällä ei silti näytä siltä.

Siinä vaiheessa kun olin täyttänyt ja tyhjännyt astianpesukoneen (astianpesukone! ei käsitiskiä!) kolmatta kertaa ja ripustanut & viikannut pyykit saman verran, samalla koiran joko haukkuessa jaloissani tai peuhatessa ulkona jäisen paskakikkareen kanssa, tuntui että voisin räjähtää auki kuin liian täyteen ahdettu matkalaukku.

Vielä tuntia aiemmin seisoin ihastuneena keittiön ikkunan edessä, pyöritellen sämpylätaikinaa ja katsellen keittiön edustaisen puun oksalle parkkeerannutta varpushaukkaa.

Liian moni asia meni silti pieleen. Tuntuu että mitä tahansa teenkin, se sortuu heti kun olen saattanut sen päätökseen. Pesen lattiat, Cooper pissaa siihen heti ja tepsuttaa sitten kusitassunjälkiä kaikkialle. Se klassinen! Sitä tapahtuu ihan oikeasti, ei pelkästään Disneyn Tuhkimossa, kun Lucifer nokeaa lattiat.

Silloin kun päätin haluta koiran, sitouduin omassa mielessäni olemaan mahdollisimman täydellinen. Tähän mennessäkään en ole radikaalisti menettänyt malttiani Cooperin kanssa, vaan menen silloin itse jäähylle. Jos taasen pennulla menee liian lujaa, menee se jäähylle.

Kaikesta huolimatta on liikaa päiviä joina tunnen epäonnistuneeni, etenkin pennun kanssa.

Kuulen kuinka moni on opettanut koiransa sisäsiistiksi jo parissa viikossa kotiutumisesta, joka nyt luonnollisestikin lannistaa. Cooperillahan menee tuokin ihan hyvin, eikä se enää pissi muualle kuin pissa-alustalleen sisällä (ellei kyseessä ole huomiopissa: esimerkki: Ollaan juuri oltu jo 2h ulkona, kunnes kotona laitan ruokaa keittiössä, Cooper tulee paikalle, en huomioi sitä - alkaa haukunta - en huomioi - koira menee juomaan - ja pian tulee ja losottaa pissat selkäni taakse keittiöön).

Mietin pääni puhki, mitä olen tehnyt väärin, mitä olen opettanut väärin, miten voin korjata. Kokeillaan miljoonaa erilaista metodia, mutta homma jatkuu suht samanlaisena.

Olen 110% varma, että kesällä viimeistään tapahtuu käännekohta, ja pentu sisäistää homman. Nythän ulos on ikävä mennä kun on niin kylmä, Cooper on kieltämättä vähän pussyboy sen suhteen, vaikka kuinka Sveitsin rotu onkaan.

Pistää vaan kyseenalaistamaan, että olenko mä nyt oikeasti tarpeeksi valmis koiran kouluttamiseen?

Mitä jos en osaakaan?

Mitä jos tästä ei tule yhteiskuntakelpoista?

Sillä vikahan EI ole koiran (ellei jotain ole oikeasti pahasti vialla), vaan omistajan.

Kautta aikojen on ihminen osannut olla isäntä koiralle, joten miksi ihmeessä pelkään sitä niin paljon?

Huimastihan me ollaan omassa pikkumittakaavassa jo edistytty, ja Cooper on vasta ihan pentu.

Se omaksuu uudet asiat todella nopeasti ja tykkää käyttää aivojaan. Hermot ja keskittyminen ovat tietenkin vielä todella vähäiset, kuin lapsella.

Asiat jotka pentu osaa hyvin tai kohtalaisesti, myös ulkona ärsykkeiden ympäröimänä:

- Luoksetulo (ellei ole riehu päällä, tämä pätee kaikkiin käskyihin - jos on ylienergia, ei pentuun meinaa saada kontaktia)

- Katsekontakti

- Paikka

- Istu

- Tassu (opetin tämän lapsia varten)

- Maahan

- Väli (uusi juttu, mutta nopeasti käytännössä)

- Rauha

- Seuraa

(- Etsi - tämä vasta alle puolivälissä)

Ikää Coopilla on vajaa 4kk. Kaikki käskyt eivät todellakaan joka kerta onnistu. Muiden koirien ohitus menee jo ihan ok, ellei se toinen koira(t) ala haukkumaan. Mutta juuri tällaisissa tilanteissa pentu ei todellakaan esim. istua jämähdä jos käsken - vielä. Liian kiinnostavat/pelottavat asiat rikkovat keskittymisen.

Nyt kun näen tämän koottuna listana, entistä vähemmän osaan arvioida meneekö meillä hyvin vai ei.

Painotan edelleen sitä, että Cooper on aivan ihana & pieni vielä, ja uskon että oikealla koulutuksella tästä tulee lojaali ja fiksu seura- & harrastuskoira. Kyseenalaistan vain omaa osaamistani. Onko ylläri kun olen koko elämäni kärvistellyt huonon itsetunnon ja -luottamuksen kanssa.

Tämän tekstin pointti taisi olla se, että tämä ei ole pelkästään koiran, vaan ennen kaikkea omistajan kouluttamista.

En olisi ikinä ottanut koiraa, jos eläisin yksin. Jotta kiitosta taas Marcolle, kumman moni asia on mahdollistunut tämän astuttua kuvioihin. Miinuspuolena on se, että helposti alkaa riippumaan toisessa ja muuttuu uusavuttomaksi.

Alempana pari kuvaa, joiden luulin olevan kadoksissa. Viimeiset 5 vuotta on pitänyt pistää kuvatiedostot järjestykseen..

Crazy dog lady

Olen hyvää tahtia tulemassa sellaiseksi, ellen jo ole.

Lisään taas hirveän määrän kuvia, nyt kun niitä kerran on ja joka päivä tulee lisää. Tänään sillä erotuksella, että useammat kuvat ovat laadukkaita, eli sisareni ottamia. 

Alempi kuva ehkä kuvastaa juuri sitä miten virheellisesti meitä voi tuolla nähdä.

Olen siis juuri nostamassa Cooperia & samaan aikaan puhumassa Maajalle, kuvaajalle. Asetelma näyttää vähän epämääräiseltä. Marco sitä hokee että liikun niiiiin feminiinisesti, ja tässä se kyllä kulminoituu, vankka tyrkky-yläpersekyykky ja huulet tötöllä. Sanotaan nyt myös se, että Cooper on ihan sinut nostelun kanssa, yleensä se jopa näyttää tykkäävän siitä, sillä mitä lähempänä naamani (tai kenen tahansa kasvot) on, sen kivempaa. Tämä koira kun rakastaa kuolapusujen antamista.

Ja sisareni ylläritaklaamista.

Alasvenkurointi ja AH niin ihana tukan syöminen!

Tässä toinen epämääräisyyskuva. Hutsin lunta pois arsestani, sillä istahdin hankeen. Cooperia kiinnostaa.

Maajakeilausta, eli kumouttamista. Cooper on havainnut, että Maaja on sopivan hento kohde ylläritaklauksille. Tilanne menee yleensä niin nopeasti, etten edes ehdi varoittamaan. Äärimmäinen tyytyväisyys siitä, että pentu on jo puolihyvin hoksannut ettei lapsille saa tehdä samaa, ainakaan yhtä rajusti (ei sillä että saisi tehdä Maajallekaan). Opittavaa on silti vielä paljon.

Arki soljuu täällä aika kiireiseen tahtiin. Minä en ole se kiireellinen, mutta silti onnistun aina luomaan kiirettä, asiasta kuin asiasta. On hassua miten paljon kaikki onkaan muuttunut lähikk. aikana. 

Enää meillä ei ole täyttä vapautta lähteä minne huvittaa ja koska, vaan on sitouduttava uuteen tulokkaaseen. 

Enää en voi huoletta ottaa ulos lähtiessäni pelkkää avainta ja laukkua, vaan lähteminen on kolmenkymmenen minuutin pakkautumisen homma (jos koira lähtee, otan mukaan tavaraa kuin naparetkelle, että ihan takuuvarmasti on kaikki mukana, myös vahinkojen varalta). 

Liian suuri äitivietti. 

Matkaaminen menee todella hyvin Cooperin kanssa. Se menee aina mukisematta konttiin ja matkat menee tyylipuhtaasti, ainoa probleema on pahoinvointi. 

Tietysti on myös huonoja päiviä, jolloin kaikki kaatuu niskaan ja elämä ärsyttää, en vaan tahdo enää jakaa kaikkea negatiivista, koska kukaan ei hyödy siitä mitään. 

Parisuhde-elämä on kieltämättä jäänyt vähän taka-alalle kaiken pyörityksen keskellä. Marco on nyt ruvennut käymään työkkärin kursseilla, suomikursseilla & ylipäätään alkanut olla osa yhteisöä, ja on taas enemmän pois kuin kotona. Tämähän on joko tai juttu, minä tai hän. 

En missään vaiheessa nähnyt itseäni tekemässä samaa Italiassa/Sveitsissä, mikä on ihan suunnattoman itsekästä, mutta kaiken huomioon ottaen on paljon parempi näin. Saattaahaan se olla että 10 vuoden päästä osat vaihtuu. Toivon vaan että Marco tekee tämän ei-pelkästään-mun-vuoksi. 

On kamala syyllisyys siitä, että vien tämän pois kotimaastaan ja pakotan sopeutumaan ihan toiseen kultuuriin, kylmyyden ja vaikean kielen keskelle. 

Silti, ollaan aika idyllinen happy family.

Vielä vähän

Osaan vielä jauhaa muustakin kuin koira-aiheista! Yritän pitää tämän yllä, ettei mene pelkäksi lässyttämiseksi Cooperista. 

Sijais-aihe onkin sitten vielä kiinnostavampi, eli oma naama.

Vuosi vuodelta olen katsonut omia kuviani, ja todennut että ei luoja, tuoltako näytin vuosi sitten. Sama toistuu taatusti ensi vuonna kun katson tätä kuvaa.

Menköön silti. 

Tiedättekö, voisin olla ihan tyytyväinen pärstääni, jos nenäni olisi erilainen. Pig nosen tilalle jotain muuta, tai edes sieraimet voisivat olla vähemmän näkyvissä. Klassinen itsetuntokriisini on taas päällä ja inhoan omaa naamani yli kaiken. Miksi se sitten pitää postata blogiin (ja kaikkialle someen)? No analyysin takia! 

Tuskin olen tästä aiemmin kirjoitellut, mutta jo kautta aikojen olen saanut jonkinlaisen rauhan itseni kanssa, jos muotoilen jonkin itseäni vaivaavan asian esimerkiksi tänne, tai minne vain internetin maailmaan. 

Eli, jos koen olevani ruma ja tunnen siitä syyllisyyttä, kirjoittamalla asian tänne se ei enää vaivaa niin paljon (kun luulen että joku lukee sen), ja koen että näin olen ilmoittanut esimerkiksi vihamiehille että tiedän heidän kantansa ulkonäköni suhteen, olen samaa mieltä, ja olen sinut sen kanssa. Onko tämä nyt sitten alistumista tai asioiden pehmittelyä, en tiedä.

 Enkä osaa muotoilla tätäkään kovin hyvin ymmärrettävään pointtiin. 

Kaikkein järkevintähän tässä tilanteessa olisi pitää se naama piilossa. Ei tällainen omanaamakulttuuri ollut normaalia vielä 90-luvulla (aiemmista ajoista puhumattakaan), harmi että siitä on tullut normi - ja olen sukeltanut siihen mukaan. Maailmanlaajuinen narsismi-huomiosyndrooma.

Oikeasti, miten multa voi lähteä näin paljon juttua koskien pärstääni. Neiti epävarma. 

Eikun rouva.

Pulma: voinko enää pestä tätä paitaa? Vain fiksu ihminen pyytää nimikirjoituksen käyttövaatteeseen. En tiennyt että sisäinen fanityttöni on vielä hengissä, ja voi herätä näin monien vuosien jälkeen. Enää realistisista livenä nähtävistä puuttuu Tom Waits! (Ja ehkä Tindersticks.) Lusikkalistani uhkaa jo loppua, oikeasti.

Ode to sad disco

Lanegan. Häpäisin itseni taas ja selitin hulluja, näkee naamasta.


Cooper pieni oli ekaa kertaa toisten huomassa illan ajan.

Growing up

Hassua katsella kuvia muutaman viikon taakaa, kun Coop oli vielä pieni, uhmakas luppakorva. Uhmakashan se on vieläkin, mutta nykyään totellaan enemmän kuin ollaan kurittomia. On ihan mieletöntä seurata pennun kasvua ja persoonan kehittymistä, ja hehkutan taas että tämä on juuri sitä mitä tällä hetkellä tahdon kokea. 

Marcokaan ei kuulemma osaisi olla enää ilman koiraa, ovat ihan parhaita kavereita. 

Yksi suurimmista plussista Cooperin kanssa elämisessä on tämä aiemminkin mainitsemani ei-enää-yksin juttu. Veikkaan että etenkin Cooperin aikuistuttua uskallan mennä sen kanssa vaikka metsään pimeällä. Tämähän on yksi suurimpia kauhujani. 

En malta odottaa kevättä, kesää ja niiden tuomia mahdollisuuksia. Luulisin että silloin koti on käsitteenä ihan vieras, ja lennetään tuolla maita ja mantuja pitkin kellon ympäri. Helmikuu jo!

Mitähän se normaalina kameran edessä oleminen tarkoittaa.

Tehtiin lumikoira, josta en uskaltanut tehdä enää realistisempaa tai olisi romahtanut. Pää keikkui jo halkinaisena.