Crazy dog lady

Olen hyvää tahtia tulemassa sellaiseksi, ellen jo ole.

Lisään taas hirveän määrän kuvia, nyt kun niitä kerran on ja joka päivä tulee lisää. Tänään sillä erotuksella, että useammat kuvat ovat laadukkaita, eli sisareni ottamia. 

Alempi kuva ehkä kuvastaa juuri sitä miten virheellisesti meitä voi tuolla nähdä.

Olen siis juuri nostamassa Cooperia & samaan aikaan puhumassa Maajalle, kuvaajalle. Asetelma näyttää vähän epämääräiseltä. Marco sitä hokee että liikun niiiiin feminiinisesti, ja tässä se kyllä kulminoituu, vankka tyrkky-yläpersekyykky ja huulet tötöllä. Sanotaan nyt myös se, että Cooper on ihan sinut nostelun kanssa, yleensä se jopa näyttää tykkäävän siitä, sillä mitä lähempänä naamani (tai kenen tahansa kasvot) on, sen kivempaa. Tämä koira kun rakastaa kuolapusujen antamista.

Ja sisareni ylläritaklaamista.

Alasvenkurointi ja AH niin ihana tukan syöminen!

Tässä toinen epämääräisyyskuva. Hutsin lunta pois arsestani, sillä istahdin hankeen. Cooperia kiinnostaa.

Maajakeilausta, eli kumouttamista. Cooper on havainnut, että Maaja on sopivan hento kohde ylläritaklauksille. Tilanne menee yleensä niin nopeasti, etten edes ehdi varoittamaan. Äärimmäinen tyytyväisyys siitä, että pentu on jo puolihyvin hoksannut ettei lapsille saa tehdä samaa, ainakaan yhtä rajusti (ei sillä että saisi tehdä Maajallekaan). Opittavaa on silti vielä paljon.

Arki soljuu täällä aika kiireiseen tahtiin. Minä en ole se kiireellinen, mutta silti onnistun aina luomaan kiirettä, asiasta kuin asiasta. On hassua miten paljon kaikki onkaan muuttunut lähikk. aikana. 

Enää meillä ei ole täyttä vapautta lähteä minne huvittaa ja koska, vaan on sitouduttava uuteen tulokkaaseen. 

Enää en voi huoletta ottaa ulos lähtiessäni pelkkää avainta ja laukkua, vaan lähteminen on kolmenkymmenen minuutin pakkautumisen homma (jos koira lähtee, otan mukaan tavaraa kuin naparetkelle, että ihan takuuvarmasti on kaikki mukana, myös vahinkojen varalta). 

Liian suuri äitivietti. 

Matkaaminen menee todella hyvin Cooperin kanssa. Se menee aina mukisematta konttiin ja matkat menee tyylipuhtaasti, ainoa probleema on pahoinvointi. 

Tietysti on myös huonoja päiviä, jolloin kaikki kaatuu niskaan ja elämä ärsyttää, en vaan tahdo enää jakaa kaikkea negatiivista, koska kukaan ei hyödy siitä mitään. 

Parisuhde-elämä on kieltämättä jäänyt vähän taka-alalle kaiken pyörityksen keskellä. Marco on nyt ruvennut käymään työkkärin kursseilla, suomikursseilla & ylipäätään alkanut olla osa yhteisöä, ja on taas enemmän pois kuin kotona. Tämähän on joko tai juttu, minä tai hän. 

En missään vaiheessa nähnyt itseäni tekemässä samaa Italiassa/Sveitsissä, mikä on ihan suunnattoman itsekästä, mutta kaiken huomioon ottaen on paljon parempi näin. Saattaahaan se olla että 10 vuoden päästä osat vaihtuu. Toivon vaan että Marco tekee tämän ei-pelkästään-mun-vuoksi. 

On kamala syyllisyys siitä, että vien tämän pois kotimaastaan ja pakotan sopeutumaan ihan toiseen kultuuriin, kylmyyden ja vaikean kielen keskelle. 

Silti, ollaan aika idyllinen happy family.