Hassua katsella kuvia muutaman viikon taakaa, kun Coop oli vielä pieni, uhmakas luppakorva.
Uhmakashan se on vieläkin, mutta nykyään totellaan enemmän kuin ollaan kurittomia.
On ihan mieletöntä seurata pennun kasvua ja persoonan kehittymistä, ja hehkutan taas että tämä on juuri sitä mitä tällä hetkellä tahdon kokea.
Marcokaan ei kuulemma osaisi olla enää ilman koiraa, ovat ihan parhaita kavereita.
Yksi suurimmista plussista Cooperin kanssa elämisessä on tämä aiemminkin mainitsemani ei-enää-yksin juttu. Veikkaan että etenkin Cooperin aikuistuttua uskallan mennä sen kanssa vaikka metsään pimeällä. Tämähän on yksi suurimpia kauhujani.
En malta odottaa kevättä, kesää ja niiden tuomia mahdollisuuksia.
Luulisin että silloin koti on käsitteenä ihan vieras, ja lennetään tuolla maita ja mantuja pitkin kellon ympäri.
Helmikuu jo!
 |
| Mitähän se normaalina kameran edessä oleminen tarkoittaa. |
 |
| Tehtiin lumikoira, josta en uskaltanut tehdä enää realistisempaa tai olisi romahtanut. Pää keikkui jo halkinaisena. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti