Kuvia on muistaakseni reilu tuhat, videopätkää valitettavasti vaan 80min.
Eli: toissaviikon perjantaina alkoi reissu läpi Euroopan. Matkavälineenä auto, Ducato.
Tämä on pitkä stoori, aloitan lineaarisesti ja heti kaikkein traagisimmalla jutulla.
Suomi-Tallinna-Riika-Puola - matka tyssäsi hiukan Varsovan jälkeen. Minä olin väsynyt ja nuokuin pelkääjän paikalla, kello lähenteli puolta yötä. Päätin mennä nukkumaan auton takaosaan (laitonta toki, jos auto liikkuu), seuralaiseni jatkoi ajamista yötä vasten.
Paria tuntia myöhemmin heräsin pääni iskeytyessä seinää vasten. Jalkoihin sattui, kaikkialle sattui, kasvot tuntui märältä ja nenää kivisti saatanallisesti. Oli täysin pimeää, enkä hahmottanut lainkaan mitä oli tapahtunut. Kuului huutoja ja jostain välähteli valoja.
En heti päässyt liikkumaan, sillä olin sängyn, kaappien, tavaroiden, pirstaleiden ja kaiken mahdollisen litistämänä. Kuulin seuralaiseni, Marcon kutsuvan mua, aika hätää kärsien ja aggressiivisesti. Tunsin kaikki raajani ja pystyin myös liikuttamaan niitä, vastasin siis olevani kunnossa. Naama alkoi olla entistä märempi, vasta veren valuessa suuhuni tajusin mitä se märkä oli.
Vasta heränneenä en kyennyt tajuamaan koko tilannetta.
Ducato siis makasi ojassa kyljellään, nuori nainen oli tullut valtatielle kolmion takaa hurjaa vauhtia, rysäyttäen suoraan Marcon auton kylkeen, tismalleen siihen kohtaan jossa nukuin, pääni samaa seinää kohden.
Autosta on paljon videomatskua ja kuvia, tällä hetkellä en kuitenkaan voi niitä tänne pistää koska en löydä sopivia johtoja joilla saisin ne koneelle videokamerasta ja kännykästä. Koetan etsiä.
On suoranainen ihme, etten tuon yön jälkeen maannut sairaalassa koomassa. Miten on mahdollista, etten ole vihannes, vaikka toinen auto törmää vähintään 80km/h periaatteessa suoraan päätäni vasten?
Olin ainoa joka sai kolhuja, Marco oli fyysisesti täysin kunnossa ja kolarin aiheuttanut nainen samaten.
Henkisesti tämä nainen oli ihan romuna, en vieläkään saa sen hysteeristä itkua pois päästäni.
Palataan siihen hetkeen kun herään kipuun. Pilkkopimeässä tavoitin vihdoin Marcon, ryömiessäni pois kaiken kaman alta auton etuosaa kohden. Temppurata se oli, kaikki oli hyrskyn myrskyn ja pirstaleina. Otetaan huomioon myös se, että jalkoihini sattui aivan saatanasti, eteneminen oli hidasta. Tässäkään vaiheessa en vielä kunnolla käsittänyt mitä oli tapahtunut. Nainen itki ja huusi edelleen jossain ulkona.
Aloin ensimmäisenä etsimään kameraani kaiken rojun keskeltä, ja paperia, koska naama oli ärsyttävän märkä. Saimme kaikki akuuteimmat tavarat kokoon melko vikkelään, jonka jälkeen alkoi autosta ulos yrittäminen. Ulkona näkyi koko ajan enemmän valoja, samaten enemmän ääniä, ihmisiä.
Ainoa ovi joka aukesi, oli taivasta vasten oleva pelkääjän puoli, eli kyseisessä kulmassa kattoikkuna(ovi).
Marco meni edeltä, mä yritin seurata, vaikka jalkoihin sattui edelleen. Jotenkin taiteilin itseni Ducaton ulkopuolelle, jonka jälkeen piti yrittää hypätä maan tasalle auton päältä, n. 2m. pudotus.
Vanha puolalainen mies yritti suostutella mut hyppäämään syliinsä, mutta jopa tuossa tilanteessa olin itsepintainen ja rysäytin itseni maahan ilman apuja. Se kieltämättä sattui helvetisti. Olin auton kieriessä ojaan kolauttanut lähes joka arean reisistäni, eli sekä ylös että alas nouseminen ja jalkojen koukistaminen teki helvetin kipeää.
Pääsin silti alas auton päältä, Marco oli tällä välin mennyt lohduttamaan kolarin aiheuttanutta naista, vaikkei siitä mitään apua ollutkaan, sillä tyttö oli täysin sokissa, eikä pystynyt kuin vollottamaan.
Joku oli soittanut poliisit, jotka saapuivatkin aika pian. Vasta päästessäni auton ulkopuolelle aloin hahmottamaan koko jutun, näin kyljellään makaavan karun näköisen caravanin täynnä lommoja.
En ole ikinä ennen ollut kolarissa, joten tämä kaikki oli kummallista ja hämmentävää, niin epätodellista ettei sitä uskonut. Ulkona oli kylmä. Ihmisiä tuli paikalle koko ajan lisää. Joku nuori mies toi mulle takkinsa ja vanha nainen tyrkytti teetä. En osannut olla kiitollinen, ainoastaan hämmentynyt ja peloissani.
Multa kysyttiin varmaan n. 16 kertaa että soitetaanko ambulanssi, koska ilmeisesti näytin naamastani aika pahalta, verta oli paljon, mutta se oli pääosin lähtöisin nenästä, joka ei edes ollut murtunut.
Vakuutin moneen otteeseen, että olen kunnossa, ambulanssi ei siis koskaan saapunut.
Parisen tuntia selvittelimme tapahtunutta poliisien kanssa. Loppujen lopuksi paikalla oli n. 20. ulkopuolista siviiliä auttamassa meitä. Mä istuin maassa ja tuijotin romuttamokuntoista autoa. Pian joku toi pehmusteen alleni.
Ihan käsittämätöntä miten huolehtivaisia ne ihmiset olivat. Puolassa kun yleensä on enemmän kriminaaleja kuin pyhimyksiä.
Marco poikkeili aina välillä hädissään mun luona, kysellen onko kaikki varmasti ok. Kaikki oli ok, muhun sattui, mutta pahemmalta tuntui nähdä Marcon auto täysin romuna edessäni. Ajattelin matkamme tyssäävän siihen.
Se ei kuitenkaan tyssännyt, sillä hinauspalvelun miesten saadessa auton ylös ojasta, saimme samalla kyydin lähimpään hotelliin, olisiko ollut nimeltään Zloty mlyn, tunnelmallinen The shining-kaltainen hotelli.
Täysin raatona bookkasimme itsemme sisään ja vietimme unettoman yön pelkästään miettien koko tapaturmaa ja desinfioiden mun kasvojen ruhjeita. (Reception-nainen toi meille myöhemmin pullon septidinin kaltaista ainetta, koska tajusi mistä oli kyse. Liian kilttejä ihmisiä.)
Mua huoletti Marcon puolesta, sillä totta kai oman auton romuttamokuntoon meneminen kolahtaa aika ikävästi. Seuraavana päivänä alkoi setviminen auton kohtalon suhteen, sillä sitä ei voitu romuttaa Puolassa, alkp. rekisteröinnin ollessa Sveitsissä.
Vietimme yhteensä kaksi yötä ko. hotellissa, seuraavana päivänä oli sunnuntai ja se vaikeutti asioiden etenemistä. Käsittämätöntä, ettei autoja voi romuttaa siinä maassa jossa ne ovat paskaksi menneet.
Suurin osa kustannuksista menee toki kolaroineen tytön vakuutuksesta, onneksi.
Anyway, 2pv. kolarin jälkeen jatkoimme matkaa Varsovasta Milanoon, lentäen. Se oli ensimmäinen kertani lentokoneessa. Olin totaalisessa paniikissa ja vietin 45min. ennen koneeseen nousua terminaalin baarissa.
Ihmiset tuijottivat, sillä kasvoni olivat osittain ruhjeiset. Marco sanoi. että ehkä ne luulevat hänen vetäneen mua turpaan.
Me revittiin huumoria surullisinakin hetkinä.
Loppumatkan kertomus kuvina, joita tungen tänne lisää joskus kun jaksan. Tällä hetkellä liikaa asioita omassa elämässä ja kotimaan puolella, en ehdi hengaamaan netissä tai edes nukkumaan. Tai totta puhuen en pysty nukkumaan, sillä iski suunnaton melankolia reissusta palattua. Rakastan mutta myös vihaan Suomea, enkä just nyt pysty sopeutumaan täällä olemiseen ja omaan tavanomaiseen elämääni, vaikka kovin kiitollinen viime viikkojen elämyksistä olenkin.
Käteni menivät tokana päivänä Suomeen paluun jälkeen yhtä paskaan kuntoon kuin aina, Italian lämmössä ne parantuivat kokonaan.
Toivon, että voin pian lähteä samoihin maisemiin uudelleen.
 |
| Lovely Lolito |
 |
| Foto by Marco, Faces 2012 |
 |
| Marcoa nauratti kun pidän aina sytkäriä rintsikoiden välissä, siis mikäli en pidä vaatteita joissa on tasku. |
 |
| Foto by Marco jälleen. Omassa elementissäni selkeästi. |
 |
| Lugano |
 |
| The shining - hotelli. |
