On/off

Sellainen nappi ihmisruumiin vatsan toiminnalle, jooko.
Lekuriin pitäisi mennä, mutta tällaiset haluan hoitaa omalla kielelläni Suomessa, varmaan ihan ymmärrettävää ettei huvita mennä tekemään vääriä diagnooseja, mikäli en edes osaa kertoa oireitani = kukaan ei ymmärrä englantia.

Hehkutan tähän väliin hieman tuosta rakkauteni kohteesta, skipata kannattaa jos ei halua taas kuulla miten onnellinen olen. Tai oikeastaan pakahdun, sillä en itse ikinä tule yltämään yhtä suuren välittämisen ja ymmärtäväisyyden, joustamisen, sietämisen, lohduttelun, huolenpidon ja kaikkien niiden miljoonien kiukuttelujeni kestämisen tasolle. Hän sietää mua paremmin kuin minä itseäni. Aika hyvä balanssi?

Hommahan menee niin, että aina kun (lähes joka saatanan päivä) olen huonommassa kondiksessa, M antaa mulle oman rauhani ja katoaa maisemista siksi aikaa kunnes olen taas jotenkin tolpillani. Tämä on nykyään jo vähän typerää, sillä se yhteinen aika mitä vietetään, on melko kortilla tuon itsekkään privaattivaatimukseni takia, eikä näin todellakaan voi jatkua. Teen tällä hallaa kaikelle.

Eilinen oli ihan super, olin koko päivän OK! Katkeroidun taas hyvää tahtia näiden tyypillisten pääkoppani marttyyrimarmatusten tahtiin, olen vaan lopen kyllästynyt siihen, että nyt kun muutoin elämä olisi hyvällä mallilla, pitää senkin kaatua oman kropan prakaamiseen, ja vielä näin nuorena. Virteni voisi jatkua vielä täältä Siperiaan jalkaisin kävelyn verran, jotta taidanpa lopettaa omat mummomaiset terveyshuolet tähän.

Sitten jaaraan vielä mielenkiintoisemmasta aiheesta, eli syömisestä. Vasta M:n kanssa yhteiseloa viettäneenä olen alkanut tajuamaan sen miten typerästi käyttäydyn vieläkin, asetan toiset ansaan jos he omasta mielestäni sanovat mulle jotain väärää. Muistan ikuisesti episodin kun siskoni sanoi että mä olen muodokas, josta vedin niin suuret marttyyrikohtaukset että vannoin lopettavani syömisen loppuelämäkseni, tosin taisin vetää vaan pari viikkoa.

Nykyään olen vähän oppinut, mutta taivun silti vanhoille huonoille tavoille. Mm. aikanaan hyväksyin sen että mä tosiaan olen omalla tavallani muodokas, lantio on leveä ja arseni hyvin round, suhteettoman sellainen. Tosin, kerran muutamia kuukausia sitten vedinkin itkukohtaukset julkisella paikalla, kun M tokaisi että "You have a very big bottom". Tämäkin lause oli kokonaan kielimuurin aikaansaannosta, sillä italiassa on kuulemma joku kaunista ja hyvää tarkoittava isoon verrannollinen sana (naisen muodoista siis) jonka vuoksi M very biginsä sanoikin. Enhän mä tätä uskonut (tahdoin taas aiheuttaa mielipahaa toisille ja olla marttyyri), vaan lähdin boran ovet paukkuen ja maskarat poskilla pois paikalta.

Tässä esimerkki:

eli pebaa löytyy, suhteettomana muuhun kroppaan. En viitti näyttää koko kuvaa, sillä asentoni on sen verran absurdi ja olin heilumassa kuin heinämies, helman liikkeestä varmaan näkeekin.

Kaipaan kesäreissuja mielettömästi, tuo kuvan päivä oli hyvä päivä, sunnuntai eikä mitään tekemistä, ja kolme nuorta naista päättivät semilaiskan spontaanisti lähteä kuvaamaan kirjaimellisesti keskelle metsää.

Putsasin tänään vanhoja s-postejani. Löysin vuoden 09 livejournal-kommentteja ja edellisten blogijuttujen keskusteluja. Ja pakko sanoa että olinpa vauhdikkaampi kirjoittaja joskus. Yksikin otsikko oli - ai haluutsä mun mesen ja pillua. Vissiin niitä taannoisia meganerokkaita ja tositosi kantaaottavia juttujani, joista aikanaan vuodatin paljonkin ja kaikkialle, kovin järkevää se ei ollut, saattaa itseään vähintään naurunalaiseksi rääkymällä melko perusjutuista dramaattisesti, mutta muistan että itselleni se oli hyvää viihdettä. 

Voi voi, olen tätä nykyä tylsä kotieläin, joka vaahtoaa muisteloitaan ja arkipäiviäisiä juttuja, terveyttään, eläkeläisen kissamummon tapaan.

Lolito nukkuu taas vaatekaapissa.

Joo, olen kissamummo.

Halleluja, käytin kameraa.

Eikö sen pitäisi mennä niin, että kun pohjoismaalainen tyttö asuu ulkomailla, pitäisi joka päivä olla uusia hienoja valloitus-stooreja esillä, ja kaikkea kivaa ja ihanaa jokapäiväisestä elosta kaukana suomen synkkyyttä. No niin ei mene mulla, koska olen laiska ja paska.

Ympärillä on vuoria, sakemanneja, fonduepatoja, kämppä jossa ei ole 90%:a suomalaisista perusjutuista, esim viemäriä kylppärin lattiassa, astiakaappia tai tiskiharjaa, joka on sekin jo tosi jännää, kun täällä niitä ei harrasteta, ja takapihalla on lehmiä ja vuorilla oli jakki tai mikälie karvaotus jonka kiikareilla näin, ja jolle nauroin puoli tuntia, kunnes aloin pelkäämään että se kiipeää meidän parvekkeelle.
 Eli paljon mielenkiintoista maailmaa ympärillä, mutten enää osaa mennä minnekään ja raportoidakin siitä, jopa kuvin. Koska kamera on tätä nykyä vain koriste-esine.

Päivieni jännimpiä hetkiä ovat sellaiset, kun löydän tavaroista suomenkielisiä sanoja. Kerran biotta-mehun etiketissä oli myös suomiluettelo ja oikeasti kiljaisin riemusta.

Ehkä ensiraporttini tulee olemaan syväanalyysi tiskiharjan vertaistuotteesta. 

Eikö olis jännä tietää mikä se on.

Heittäkää nyt joku tähän että vessaharja.

Ryhdistäytymisiä

Viimein otin itseäni niskasta kiinni, ja ajelin aamupäivällä lähimpään kaupunkiin ostoksille.

Tätä aiemminhan en varmaan puoleentoista kuukauteen uskaltanut tehdä moista yksinäni.

Tajusin kai viimein, että mökkihöperöidyn tässä hyvää tahtia. Se onkin ainoa negatiivinen asia, mikä pikkuhiljaa hiipi takaisin tänne muuttaessani.

Suomessa puolet vuodesta 2011 ja 2012 olivatkin ennätyksellisen hyviä, kävin töissä ja tätä mukaa liikuin ihmisten ilmoilla joka päivä, jopa viikonloppuina.

Aiemmin tekemääni polon muistopostaukseen liittyen, auto tietenkin oli se suurin juttu, joka potki perseelle tekemään asioita. Muistan miten mulle alkoi riittämään se pieni hetki työpäivän aikana, lounaalla, menin lähiparkissa olevaan autooni istumaan ja hengähtämään, kunnes piti marssia tauon jälkeen takaisin. Se pieni hetki riitti, oma tila, yksin, turvassa.

Alkuaikoina viimeisimmässä duunipaikassa en vielä uskaltanut ottaa tuota autossa istumavapautta (jonka veikkaan muuten kuulostavan aika typerältä toisten silmissä), vaan näpräsin hameenhelmaani jossain nurkkatuolissa kun muut vetivät lounaitaan Kaikkein eniten siinäkin touhussa häiritsi se, että tiesin muiden ajattelevan musta kummallisia - miksei se edes kahvia ota. No siksi en ota koska en juo toisten (itselleni suht vieraiden) tekemää kahvia, enkä niinä aikoina suomalaista versiota edes suostunut käyttämään, sillä kotona odotti mutterikeitin ja loppumaton varasto Saronnon supermarketista ostettua espressoa.

Olin siis nirso, kuten aina, enkä myöskään tahtonut loukata toisia selittämällä, että minulla on omat tapani ja teillä omanne.

Näkyilee aika paljon kirjoituksissani, miten paljon muistelen Suomea ja Lahtea. En osaa pysyä raiteilla, vaan alan automaattisesti höpöttämään kyseisistä ajoista.

Viime viikoilta on varmaankin kertynyt n. 40 luonnosta, julkaisukelvottomia (siis jopa näihin julkaistuihin verrattuna), enkä ole tohtinut niitä tänne vuodattaa. Muistelen nykyään aivan liikaa menneitä, lähinnä niitä vuosia kun olin täysin horkassa, eli 08-10. Ja hyvin muistuu, luulin että olin kaiken jo kokonaan unohtanut.

Ja pointtini tämän tekstin suhteen taisi olla se, että yritän saada itseäni jälleen toimivammaksi henkilöksi. Pelkkä kotona nyhjääminen ja epätoivoisena kotivaimona oleminen kun ei riitä. Ja hädin tuskinhan saan edes tätä kämppää pidettyä kunnossa. Vielä reilu kk. sitten imuroin joka päivä ja kaikki oli suht ok:ssa mallissa, muttei enää. Se mitä teen on se saatanan nyhjääminen. Aivoissani vetoan siihen, ettei voi lähteä minnekään kun pelkään niin paljon omaa vatsaani. Hyvä syy sinänsä, mutta on mulla hyviäkin fyysisiä päiviä, niiden ennakoiminen tosin on vaikeaa. Tänäänkin otin riskin ja kaikki meni hyvin.

Seuraavalla kerralla ehkä ei mene niin hyvin, mutta yritän tuputtaa sitä "et sä kuitenkaan kuole siihen"-ajatusta itselleni koko ajan. Kunhan oppisin olemaan pelkäämättä.

Noniin, pääsen pikkuhiljaa koko kirjoitelman pää-aiheeseen, eli ryhdistäytymiseen.

Jos minä + hän oikeasti menemme naimisiin ensi kesänä, nyt viimeistään on hyvä aika aloittaa terveempi elämänkaava. Meinaan tällä suht koht kaikkea (ennen kaikkea omaa kroppaani, ehee ehee), kevät on tulossa hurjaa kyytiä täällä, Suomesta en tiedä, ja jo se yksissään tuo motivaatiota tehdä kaikki paremmin.

Ai miten? Kääntäen kaiken päälaelleen.

Sillä tavat, jolla päiväni kuluvat, ovat pelkkää tyhjäntoimitusta, M opetti mut myös pahoille tavoille, pelaamaan xboxilla. Aloitin Assassin's creed 2:lla, jota seurasi Alan Wake. Viimeisimmän pelasin periaatteessa yhdessä päivässä, koska sitä aikaahan mulla riittää. Tätä aiemmin en moniin vuosiin pelannut mitään, viime kerta oli joskus pikkuveljien kanssa, kun vielä asuin kotona.

Anyway, hehkutin Alan Wakea jopa sisarelleni, sillä olin ällikällä lyöty, miten koko peli muistutti Twin Peaksista.

Samaten loistavat musiikit, Harry Nilssonia, Cavea, Bowiea, Barry Adamsonia. Olin jo pelkästään noiden seikkojen vuoksi onnesta soikeana (ottakaa tosiaan huomioon, että olen sieltä muinaiskaudelta pelaamisen suhteen). Niin ja sitten, lopputekstien kohdalla koin vielä uuden MITÄ-ilmiön, sillä en todellakaan tiennyt pelin olevan suomalaislähtöinen. Jepjep, olen ummikko, oikeastaan ihan mielelläni.

Sitten vielä syvemmin siihen kuuluisaan pointtiin:

aion ruveta olemaan kohtuullinen tyttöystävä(kihlattu, pianvaimo, mikälie), ja tekemään ruokaa kotona.

Muistan ikuisesti ensimmäisen yritykseni, olin juuri vastikään muuttanut tänne Marcon luo, ja olin vielä aivan hirmu pelokas kaiken suhteen, hädin tuskin uskalsin avata keittiön kaappien ovia (tämä on yksi suuri probleemani, vähänkään vieraassa tilassa muutun lähinnä pelokkaaksi eläimeksi, joka vaatii uuteen ympäristöönsä tutustumiseen ainakin kuukausia).

Anyway, eräänä iltana päätin alkaa tekemään ruokaa. Kyseessä oli eräs hyvä suomalainen jälkiruokaohje (jota olin valmistanut n. 23 kertaa aiemminkin) + suolainen asia, jonkin sortin tomaatti/juustopiirakka, josta ei aiempaa kokemusta.

Ja arvatkaapa mitä, se oli katastrofi!

Ei jälkiruoka, mutta main course kyllä. Yritin lohduttautua sillä, että ei poikamiesboxin ruoanlaittojärjestelmä ole edes hädin tuskin kohtuullinen, sillä käytin mitä oudoimpia välineitä, edes desin mittaa ei täältä löytynyt (ei löydy vieläkään, sillä kodin hengetär on laiska paska), ja vuoka jossa yritin tätä katastrofia paistaa, oli reunojen/pohjan suhteen läpimitoiltaan varmaan viisi senttiä. Samaten uuni, voi herrajeesus, Marco ei sitä kuulemma aiemmin käyttänyt kuin pizzan lämmitykseen, ja arvata voi mitä kävi. Katastrofi jäi ra'aksi, vaikka pidin sitä uunissa yliajalle.

Häpesin varmaan seuraavat 3 viikkoa ja pidin kunnon paussin ruoanlaitossa. Sen jälkeen olen pari kertaa tehnyt jotain pientä ja megahelppoa, uunileipiä, teeleipää, croissantteja ja vastaavaa puolivalmista vehnäpaskaa.

Minkäs teet, pyrin kunnioittamaan Marcon kotimaan ruokakulttuuria, jossa vehnä nyt sattuu olemaan hyvin suuressa kuvassa. Pizzaa, pastaa, leipää, ravioleja, spagettia, canneloneja, gnoccheja, vehnää, vehnää, vehnää!

Nyttemmin päätin, että voin yhtä hyvin alkaa tekemään safkat kahdessa osassa, yksi osa Marcolle, yksi minulle. En missään nimessä halua olla hirviö ja yrittää rajata tämän ruokatottumuksia, vaan mielelläni teen pastat ja kasvikset erikseen molemmille, sillä tahtoisin että molemmilla olisi ok fiilikset ruokiensa suhteen.

Aiemminhan en osannut pistää vastaan, söin sitä pizzaa ja pastaa joka päivä. Sitten keplottelin itseni kalaruokavaliolle. Sushi on meillä myös suuressa osassa, sillä molemmat tykätään, tai minä rakastan, olen aina rakastanut. Italialainen sushikulttuuri on loistavaa, parhaat rullat olen kokenut ko. maassa, kaikki on tuoretta ja orjallisen tarkkaan tehtyä, jopa niin orjallisen, että alkaa itkettää kun vertaa menun kuvia todellisuuteen/tietenkin se maku, palvelu, pöytään tuodut kuumat pyyhkeet, kaikki. Täällä myös japanilaisten paikkojen henkilökunta on poikkeuksetta japanilaisia, jonka vuoksi onkin upeaa nähdä edes pala sitä heidän omaa kulttuuriaan ruoan kautta, kokonaan toisessa maassa. Suomessa koettamani sushit olivat vähän niin ja näin, ei tuoretta, ja koko homma oli pilattu suomalaisella yleisruokakulttuurilla (tästä -sushista- voisin jauhaa loputtomiin, mutta koetan lopettaa).

Tämä Sveitsi taasen on hankalampi, lähimmät japanilaiset paikat ovat about 100km päässä. Toisin sanoen jopa helpompaa vetää motaria Italiaan.

Ruoan puolesta myös, täällä tarjotaan perunaa ja lihaa, lihaa ja perunaa. Vähän kuin Karjalassa.

Molemmat, joita en syö. Joskus olen saattanut maistaa pari palaa perunaa, lihaa en ikinä, ikinä ikinä ikinä.

Ratkaisu: tee ruoka itse. Meillä on parveke ja monta ikkunaa, unelmoin myös siitä että voisin äitini opeilla alkaa keväällä kasvattamaan omat yrttini. Tein sitä toki Lahdessakin, mutta asuntoni oli liikaa pohjoiseen, ja joka kerta kasvatukseni homehtuivat tai muutoin kuihtuivat. Kaipaan auringonkukansiementen versojen makua.

Ainoa ongelma on se, että jätin kaikki miljoonat kukkasipuli-yrttien siemenet Suomeen. Heitinköhän roskiin, en edes muista. Ja täällä en tiedä ainoatakaan paikkaa, jossa myisivät siemeniä idätettäviksi.

On se vaikeaa - kun ei liiku kotoa.

Jee! Tuli ruokapainotteinen postaus. Nyt kun olen kirjallisesti luvannut alkaa valmistamaan ruokaa, se on myös pakko toteuttaa.

Alemassa kuvassa omatekemiä...riisi-merilevä-asioita. Tämä oli n. 5 kerta elämässäni, kun yritän noita valmistaa, mutta tulos on aina sama, epämääräiset köntät. Patentoitu nimi.

Lisää kuvateksti

Loppuun Lolito, maailman pervoin ja ärsyttävin kissa.

Se varnii sekopäisenä ko. kuvassa. Se ei ikinä varni mitään muuta kuin tuota samaa vilttiä jota mä käytän kun menen tupakalle parvekkeen ovelle. Ihanat on tuoksut kai. 

Kyllä tiedän mistä varniminen johtuu, mutta on meillä monta muutakin yhtä pehmeää ja emon tuntuista vilttiä talossa.

Luuntiheydestä

Ennen tänne muuttoa käväisin lääkärini vaatimuksesta luuntiheysmittauksessa.
Prosessi oli jännä, pöydälle makaamaan pelkät alusvaatteet päällä ja kaikki lävistykset kaulasta alaspäin pois. Pienisuuri skannaava kone hyristeli ylitseni, samaan aikaan piti kääntää jalkojaan lantiosta lähtien outoon asentoon.

Anyway, nyt moniamonia kuukausia myöhemmin sain käsiini tulokset.
- Joista en ymmärrä mitään, paitsi sen, että jokin kai mättää.

Yritin kovasti googlata mitä nuo arvot käytännössä meinaavat, mutta hakutuloksetta.
Siksi ajattelinkin rikkoa taas sitä huikeankuuluisaa yksityisyyttä ja lätkäistä tulokset tänne, josko joku lääketieteestä tietävä sattuisi tämän lukemaan.

Tällä hetkellä en kuulu oikeastaan minkäänlaiseen hoitopiiriin, joten paha yrittää kysellä lääkäreiltä, jotka eivät tavoitettavissani ole.

Upcoming stuff, hopefully

Morsiuspukujen selaileminen on melko ihanaa. Ainoa ongelma on se, että minä en ole hörselöunelmatyttö. Useimmat puvut kun ovat tylliä ja taftia moniin kymmeniin helmakerroksiin asti.

Ensimmäinen kuva ei näy kunnolla, sillä en löytänyt suurta kopioitavaa versiota. Tuossa kuitenkin sellainen almost perfect puku.

Tietenkin puvut näyttävät ihanilta tuollaisten anorektisten mallien päällä, jonka vuoksi onkin hankala ajatella mikä sitä itselle kävisi. Päätin että helpointa on jos pudotan radikaalisti painoani H-hetkeä varten, jotta oma asustus voisi näyttää edes semihyvältä.

Photo by Landybridal.co

Esim. tämä myös olisi upea, ilman laahusta.

Photo by haapuvut.fi

En löytänyt kuvan lähdettä enää, mutta veikkaisin kuvakaappauksen olevan Zazabella.fi-sivustolta.
En tiedä olisiko tätä mahdollista saada valkoisena, sillä kenties juuri tämä malli on se täysosuma mun makuun.

Tässä alempana pari esimerkkiä ehdottomista no-no:ista.
Toki nuokin ovat joidenkin mielestä kauniita, mutta itse ajattelen käytännön puolesta.

Photo by Zazabella.fi

Landybridal.co