Vaikka kaikki on hyvin, mikään ei ole. Tänään on vahvimpana ikinä, sen ensimmäisen kerran about 4-veen jälkeen, etten tiedä miten päin olla vaikkei mikään olekaan vialla.
M pisti tänään vanhan luurini toimimaan, enkä voi nieleskelemättä sanoa, ettenkö kaipaisi joitain ihmisiä menneiltä vuosilta, eipä sillä että niitä olisi silloinkaan paljoa ollut, jotta on melko helppo päätellä keitä. Puhelimesta löytyi kasoittain vanhoja viestikeskusteluja, siltä ajalta kun vielä kommunikoin kenenkään kanssa, enkä tiedä oliko virhe katsoa ne, vai olisiko suurempi ollut olla katsomatta.
Koko kroppaa puristaa ajatus siitä, että ympärillä on kyllä perhe, mutta silti on kertakaikkisen yksin. Se voi mennä niinkin, kaikessa kummuudessaan. Ilman muuta sitä on kiitollinen kaikesta mitä on yrittänyt männävuosina rakentaa, mutta samaan aikaan tunnen olevani ihmisen irvikuva, joka koettaa tehdä kuten kuuluisi, silti saamatta hyväksyntää keneltäkään. Hyväksyntä. Sitäkö mä loppupeleissä haen?
Tuntuu, että lähivuosien tekemisillä on yrittänyt lähinnä paikata jotain mikä puuttuu. Ihmekös, jos sitä huomaamattaan karistaa pois kaikki joiden kanssa oli oikeasti hyvä olla. Ahdistaa. Onko äidin luvallista sanoa näin saamatta leimaa hullusta emakosta? No, eiköhän mulla niitä leimoja ole jo tusinan verran otsa täynnä muutenkin, kiitos itseni kun asioitani näin jaan.
Ps. Onko olemassa siedettäviä appivanhempia? Entä kaksinaamattomia ihmisiä? Sitä on melko loppu, enkä enää jaksa kuulla, mitään.
 |
| Yksi harvoista asioista, joista saan enää mitään irti. Jotta kenenkään ei tarvitse tehdä johtopäätöksiä, sanottakoon että edelleen vauvani mun on se suurin valo ja voima. Turhautuneisuus elämään ei automaattisesti tarkoita turhautumista äitiyteen. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti