Miittaan sen italialaisen miehen taas tänään. Hän suostutteli mut lähtemään dinner-asialle.
Ainoa ongelma on se, että kammoan julkisilla paikoilla safkan naamariin vetoa. En tiedä miksi, se vain on käsittämättömän vaikeaa ja tuskallista, häpeällistä myös, sillä aina tämän kaltaisissa tilanteissa alan sähläämään pahemman kerran. Joko kuolaan rinnuksilleni tai muutoin tiputtelen ruokaa suustani ja saatanpa jopa rikkoa lautasen.
Olen ollut jo sellaisen 45min. lähtövalmiina, mutta en vain pysty tarttumaan luuriin ja infoamaan tälle ihanalle miehelle, että olen valmis ja let's go.
Kammottaa liikaa.
Tuntuu tasan siltä, että huomenna en voi edes paeta taattua tulevaa häpeää, vaikka ajaisin aina Lappiin asti.
Infoan myöhemmin ne kaikki häpeälliset yksityiskohdat, jotka mokaan tänään (siis mikäli otan itseäni niskasta kiinni ja tartun puhelimeeni).
Kiinnostaa taatusti, mutta en voi olla purkamatta tätä asiaa yleisen pelon ja kokemattomuuden vuoksi.
Enhän meinaan näitä viime päiviä ennen ole ikinä ollut minkäänlaisilla treffeillä.
Apua, on se ainoa sana/ajatus, joka tällä hetkellä pyörii päässäni.
Lisään tähän postaukseen myöhemmin tämän päivän kuvia. Ajelin aiemmin tänään nelisenkymmentä km. maalle päin, ja kiipesin eräälle suurelle pellolle kuvaamaan. Teki mieli itkeä, koska siellä oli simppelisti niin järkyttävän kaunista.
---------------
Okei! Olin rohkea ja tartuin siihen puhelimeen heti kun tämän postauksen olin luonut. Kello on nyt 6:14 aamulla. Eli kai vajaa 9h kestänyt treffailupäivä on onnistunut? Juttua riitti edelleen, joka on aika käsittämätöntä. Tosin, sähläsin sen ravintolalautaseni kanssa ja roiskutin salaattini yli reunojen, pariinkin otteeseen. Mutta ei se niin kamalaa ollut, jostain syystä osaan tuon henkilön seurassa olla ihan rennosti, eikä ylenpalttinen häpeä aina tavoita mua.
Hän lähti nukkumaan juuri ja varmaan teen saman itsekin.
Ei luoja, viimeiset neljä päivää ovat olleet melko käsittämättömiä kaikin puolin.
Lisään huomenna, eli tänään iltapäivällä niitä kuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti