Lamaannus, vaikka pitäisi hoitaa kymmenkunta asiaa, juuri sellaisia vastenmielisiä velvollisuuksia ja selvittelyjä.
Marcoliini lähti taas työreissulle Sveitsiin.
Sisimmässäni toivon että tämä myisi koko perkeleen hotellin, joka on murheen kryyni kaikin puolin.
Luonnollisestikaan ei ole kiva katsella kumppania, joka ei muuta tee kuin kävelee kämpän puolelta toiselle puhisten ja hermostuneena, viettää 12 tuntia päivässä puhelimessa, ja jolle ei uskalla sanoa edes yhtä sanaa ilman jumalatonta sättimisvirren kuulemista vastana. Olkoon se sana tai lause mikä hyvänsä, vaikka että rakastan sua.
Ei huolta, ei multa sympatiat ja empatiat ja ymmärrykset ole vielä loppunut. Kun kuvittelen itseni samaan asemaan, olisin taatusti kymmenisen kertaa kamalampi, kuten aina ollessa under pressure.
Ainoa mitä en siedä on asioiden jatkuva muuttuminen, ja siitä seuraava epävarma olo kaiken tulevan suhteen. Mun on pakko tietää aina kaikki etukäteen. Ja jos suunnitelmat muuttuvat, tarvitsisin ainakin yhden vuorokauden järjestää kaiken uudelleen, päässäni.
Inhotan itse itseäni kun huomaan miten paljon olen muuttunut vastakohdaksi, verrattuna kaikkiin entisiin tapoihin ja siihen miten elin. Monet asiat ovat säilyneetkin, mutta miksi luojan tähden samassa huoneessa nukkuminen voikaan kääntyä päälaelleen. Ennen en kyennyt nukkumaan edes parin metrin päässä vaikkapa perheenjäsenestä, tai jos, se oli harvinaista.
Pelkään, jos M ei ole vieressä. Käsittämättömiä mielikuvia, joissa joku murtautuu taloon kirveen/sahan/rynnäkkökiväärin kanssa, raiskaa ja tappaa ja polttaa talon jäljessään. Samoin kaikki rec-miehet, isojalat, kurt russel banjoineen ja muut paholaiset ovat jo vierailleet päässäni, ja sitä mukaa en kykene nukkumaan, tai muuten ne muka tulee makuuhuoneeseenkin.
Mitä kuorsaavan Marcon läsnäolo muka muuttaisi, ja muuttaakin?
Agh, olen aivopesty.
Olen rakkaudessa tähän. Muistuttaa liikaa Nick Cavea ja Anita Lanea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti