Kaatopaikka

Jo lapsena pystyin näkemään pääni sisällä saman vision kuin nyt joka ikinen hetki. Se on se visio, kun kaikki on hirveässä sekamelskassa. Veikkaan, tai ainakin toivon että myös muilla ihmisillä on näitä tunnetiloja kuvaavia häilyviä näkövilahduksia päänsä sisällä. Mulle niitä tulee lähinnä kun oon käymässä nukkumaan ja suljen silmäni. Siksi en yleensä nukukaan, koska en tahdo sulkea silmiäni ja viettää aikaa ahdistuen niissä visioissa. Tällä hetkellä se mielikuvittelukuva on tosiaan prikuulleen sama kuin penskana, jos mulla oli monta murhetta. Tai huolia, kuten viis-veenä ne luokittelin. Se tämänhetkinen melko elävä kuva jonka näen silmät sulkiessani, on kirjaimellinen kaatopaikka. Hirveästi tummia värejä, maanläheisiä. Joitain lähes symmetrisiä muodostelmia myös. Se tavallaan liikkuu koko ajan, paisuu ja menee eri suuntiin. Ei tässä visiossa yksissään ole mitään pelottavaa, mutta ne ikivanhat ja tämänhetkiset tunnetilat yhdistettynä tuon saman pinnan näkemiseen päänsä sisällä jo yksissään ahdistavat. Aina alkaa jollain lailla oksettamaan kun näen ko. jutun päässäni. Se on silti eri juttu kuin vaikka liian lämminhenkinen. Se on jotain pakonomaista ja vain silloin tällöin ilmaantuvaa. Ja eihän mulla siihen lämminhenkisyysjuttuun liity mikään visio päässä. Tämä visio jota yritän selittää, on sekä nähtävissä (pää) että tunnettavissa (kroppa). Niitä tuntemuksia en edes osaa kuvailla. Ainoa joka tietää jostakin edes vähän samanlaisesta on siskoni (jos Maaja joskus luet tän niin tämä juttu jota yritän selittää on hyvin sama kuin se äärimmäisen-pieni-äärimmäisen-suuri, vaikka jopa vähän monimutkaisempi.) En nytkään osaa kunnolla kuvailla sitä tunnetta, mutta jotenkin se liittyy puutumiseen ja omien ruumiinjäsenien epäolennaisuuteen, tai siihen että ne tuntuu elävän omaa elämäänsä, ihon alla on jotain mutta se ei kuulu suhun ja kaikki tuntuu oudolta. Muistan sen tunteen aina siinä hetkessä kun koen sen (tai muistan että tämä on tuttu juttu), jälkeenpäin en muista mitään, kuten en nytkään, vaikka yritän pinnistellä ja saada sen kaiken mieleeni. Omatahtoinen fiilis, tulee kun on tullakseen ja lopun ajan se kiusaa sua olemassaolollaan jossain takana ja kaukana, eikä anna sun muistaa sitä jälkikäteen. Anteeksi, tiedän että tämä on pelkkää hepreaa ja sekapäisen ihmisen tekstiä varmastikin kaikille. Olisin tahtonut kirjoittaa sen ytimekkään pointin siitä että mun päässä on (elävä)kaaos tällä hetkellä, mutta en osaa tiivistää mitään.