Vielä ei ole aika asettua kokonaan paikoilleen. Tähän asti kaikki aiemmat kodit ovat jääneet puolitiehen, ei ole osannut ripustaa tauluja seinälle, sisustaa ja tehdä paikkaa täydelliseksi juuri itselle, perheelle.
Jokin on aina estänyt, ja huomaamatta pois lähteminen on aina ollut todella simppeliä, sillä mikään ei ole sitonut kiinni, kaikki on ollut jotenkin irrallaan.
Toivon, että loppuvuodesta ollaan jo paikassa, jossa voin viimein alkaa pesimään, sanan kaikessa merkityksessä.
Siellä on meri, lähellä.
Siellä on luonto.
Siellä on monipuoliset kouluttautumismahdollisuudet, sekä minulle että tytölle. Ja tytölle etenkin se pieni kyläkoulu ekoina vuosina.
Siellä on oma rauha.
Siellä ei ole sukulaisia.
Siellä voi hengittää.
Siellä voi aloittaa alusta.
Välittämättä muiden ajatuksista, säännöistä, mielipahasta ja myrskyistä.
Tunnen silti syyllisyyttä lähteä pois. Mistäpä en tuntisi.
M sanoo aina, että nyt ja tulevina vuosina tyttö on se ainoa asia, josta mun pitää huolehtia, täysillä. Siispä, tahdon kasvattaa tämän jossain ihan muualla kuin Chicagossa. Ja opettaa niitä arvoja, joita lapset nykyään pelikonsoleja hakatessa eivät ole kuuna päivänä rekisteröineet. En väitä tai tiedä, onnistunko. Mutta aion yrittää.
Onnistunko voisi olla venäläinen sukunimi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti