En epäröi lainkaan ettei se oikeasti rakastaisi mua, koska kukaan mies ei toisen toimesta muutoin suostuisi moiseen.
Tuolla se nyt istuu sohvalla pelaamassa, suihkumyssy päässä ja tukka vihreän mönjän peitossa.
Ps. kuvittelin etten enää ikinä kykene nauramaan ko. elokuvan kohtaukselle, sen niin monta kertaa jo nähneenä. Väärin meni taas.
Olen taas löytänyt ilon ompelemisesta. Hommasin vihdoin koneen, perushyvä halpis singer fashion mate, vaikka edeltävän työpaikkani jälkeen en ikinä uskonut haluavani ommella mitään ikinä, etenkään verhoja. Niitäkin tulen tekemään, valmisverhot kun ovat kammottavia sekä kuoseissaan että hinnoissa.
Jos pikaiseen lasken, verhontarve-ikkunoita on 9kpl. Kerrotaan se kahdella.
Nyt puuttuu enää kankaat. Tosin valikoima on nirsotyyliini epäsopivaa, joten päätin että tuhoan parit fiinit italialakanat (marco tappaa mut, siksi teen sen salaa) ja muokkaan niistä verhot.
Vaatteiden ompelu on kivaa, vaikken yleensä muuta tee kuin kavennan kaikki ostamani sopivaan malliin. Homma tomii niin että löydän suuremman kokoisen kivan paidan, josta teen mekon.
Sveitsin aikoina mulla ei ollut konetta, saati sitten motivaatiota tai tarvetta tuunata vaatteita, sillä silloin s-m-koko oli mulle sopiva ja jopa puristava. Omassa mittakaavassani olin sotanorsu, kiitos hormoninappien, jotka luojan kiitos tajusin lopettaa viime elokuussa.
Nyt olen vihdoin normalisoitunut, eli normaali-, en ylipainoinen (aka. en enää hylly ja lölly kaikkialta ja murskaa toisia astumalla varpailleen & selluperseeni ei valtaa puolta saunan lauteista, ottaen huomioon että arseni oli ennen lihavakauttanikin ollut iso, painoin sitten kolketviis tai normin), ja saan vihdoin jatkaa samaa kavennuskaavaani.
Tämän vuoksi kulutan päiviäni ompelemalla, sillä kaapissa on satamiljoonaa vaatekappaletta odottamassa, ja päivä päivältä törmään vähemmän ongelmaan nothing to wear.
Sainpahan tämänkin sanottua, en enää yökötä fyysistä itseäni liikaa, ja sorry ylifeminiinisestä valituksestani ja siitä että mun mittakaavat oman kroppani suhteen on mitä on.
Olen taas löytänyt ilon ompelemisesta. Hommasin vihdoin koneen, perushyvä halpis singer fashion mate, vaikka edeltävän työpaikkani jälkeen en ikinä uskonut haluavani ommella mitään ikinä, etenkään verhoja. Niitäkin tulen tekemään, valmisverhot kun ovat kammottavia sekä kuoseissaan että hinnoissa.
Jos pikaiseen lasken, verhontarve-ikkunoita on 9kpl. Kerrotaan se kahdella.
Nyt puuttuu enää kankaat. Tosin valikoima on nirsotyyliini epäsopivaa, joten päätin että tuhoan parit fiinit italialakanat (marco tappaa mut, siksi teen sen salaa) ja muokkaan niistä verhot.
Vaatteiden ompelu on kivaa, vaikken yleensä muuta tee kuin kavennan kaikki ostamani sopivaan malliin. Homma tomii niin että löydän suuremman kokoisen kivan paidan, josta teen mekon.
Sveitsin aikoina mulla ei ollut konetta, saati sitten motivaatiota tai tarvetta tuunata vaatteita, sillä silloin s-m-koko oli mulle sopiva ja jopa puristava. Omassa mittakaavassani olin sotanorsu, kiitos hormoninappien, jotka luojan kiitos tajusin lopettaa viime elokuussa.
Nyt olen vihdoin normalisoitunut, eli normaali-, en ylipainoinen (aka. en enää hylly ja lölly kaikkialta ja murskaa toisia astumalla varpailleen & selluperseeni ei valtaa puolta saunan lauteista, ottaen huomioon että arseni oli ennen lihavakauttanikin ollut iso, painoin sitten kolketviis tai normin), ja saan vihdoin jatkaa samaa kavennuskaavaani.
Tämän vuoksi kulutan päiviäni ompelemalla, sillä kaapissa on satamiljoonaa vaatekappaletta odottamassa, ja päivä päivältä törmään vähemmän ongelmaan nothing to wear.
Sainpahan tämänkin sanottua, en enää yökötä fyysistä itseäni liikaa, ja sorry ylifeminiinisestä valituksestani ja siitä että mun mittakaavat oman kroppani suhteen on mitä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti