Your belly is bigger than hers!

Mieli maassa, monestakin eri syystä. 

Päälimmäisenä suututtaa tämä nykyajan kilpailu raskausmahan koosta ja raskaudesta palautumisesta.

Instagramkin on tulvillaan tilejä, joissa neuvotaan mamoja tekemään se ja se rääkki päivässä, jotta sulla on sikspäkki viikko vauvan mahasta lähtemisen jälkeen.

Jo ennestään langanlaihat vastasynnyttäneet keimailevat heti salilla ottaen selfieitä siitä kuinka vatsa on jo kadonnut. Kuka on kotona vauvan kanssa, vai ovatko ne nukkumassa treenikassissa?

Paineita? Ei toki!

Etenkään entisenä syömisvammailijana kaiken tämän keskellä oleminen ei ole se kaikkein helpoin keissi, ennen kaikkea siksi että koen ihan suunnatonta vihaa näitä fitnessmama-tuputuksia kohtaan. 

Ei mikään ihme, että naiset sairastuvat anoreksiaan, bulimiaan, ortoreksiaan & niiden kombinaatioihin sun muihin tänä päivänä erittäin herkästi, jotkut jo raskauden aikana.

Lapsen kypsyttäminen omassa kropassa on jo ilman hulluna treenaamista aika raskas juttu keholle. En todellakaan sano, että liikunta olisi pahasta kenellekään, mutta se vaan näyttää menevän äärimmäisyyksiin liian monen kohdalla. Kaikkein surkeinta tässä on se, että ainakin oma luonteeni on juuri sellainen, että taatusti patoan itseeni sen jos joku kyseenalaistaa mitään ja lohkaisee vaikka että ai, säkö et liiku ton enempää tai että ompas sulla iso maha, isompi kun mun kaverilla joka on 2kk sua edellä. (Marco itse asiassa sanoi tämän eilen)

Laukaiseva tekijä? Kyllä.

Mainokset, ohjelmat, lehdet, kuvat, kokonaisvaltaisesti internet ja muut ihmisetkin näitä kaikkia hämmennyksiä ruokkimassa joka päivä. Juoksurattaat! Käytetään vauvaa kahvakuulana! Okei, vauva saattaa tykätä jos pääsee vähän lentämään, mutta rajansa kaikella.

Monet syömisvammailijat tietävät, että joillekin yksi satuttavimmista asioista minkä voi kuulla, on että oletpa sä TERVEEN näköinen. Häiriöisen aivot kääntävät tämän välittömästi aika muuksi. Terve = normaalipainoinen = itse epäsopusuhtainen normaalipainossa = VALAS. 

Sitten ollaan kuukausi syömättä.

Itselleni tuo kävi aikanaan aika turhan monta kertaa. Sillähän vältinkin ihmisten kohtaamista.

Etenkin esim. isovanhempien tapaaminen oli raskasta, sillä en koskaan voinut tietää mitä sieltä tulee.

Muistaakseni pari v. sitten isoäitini sanoi, että on se niin hienoa että sä voit nykyään hyvin ja sulla on noin pyöreät posketkin!  Pelkkää hyväähän tämä tarkoitti, mutta myönnän että mun oli tässä kohtaa pakko lähteä tilannetta karkuun. 

Suuri osa näistä tuntemuksista on myös sääliä, sillä sen kautta oli aina niin hyvä heittäytyä marttyyriksi ja sättiä itsensä olemaan ravinnotta. Sitä rakensi vihan omaa kroppaa kohtaan, joka toimi siltana mahdollistamaan ja motivoimaan itsensä kuihduttamisen. 

Siitä on hemmetin vaikeaa päästä yli, ja aivan taatusti kyseiset tieten tahtoen itse väkisin rakennetut vihat jäävät koko elämäksi kurkkimaan nurkan takaa.

Mä aion pitää ne siellä nurkan takana kurkkimassa, mutten koskaan päästä sieltä pois hyppimään silmieni eteen, en enää, koska mulla on erittäin hyvä syy pysyä vahvempana kuin sellainen ihminen, joka vajoaa päivä toisensa jälkeen tähän sääli-viha-masokismikierteeseen ja kadottaa lopulta itsensä fyysisesti. Samalla kyllä romuttuu ja kieroutuu se tunnepuolikin.

Henkkoht olen syönyt tähän mennessä ihan mitä olen ikinä tahtonut. Jos haluan kaakaota keskellä yötä, enkä pysty nukkumaan ilman tätä mielitekoa, toteutan sen. 

Juoksu/hölkkälenkillä en ole käynyt kertaakaan, senkään takia että juoksuliikkeet alkoivat tuntua pirun pahalta jo todella aikaisin. Nykyään vatsa kovettuu välittömästi jos ponnistelen fyysisesti edes pienen hetken, vaikka vain vetäen köysilelua koiran kanssa. 

Tämän vuoksi ainoa liikuntamuoto on käveleminen, enkä ole siitä yhtään pahoillani.

En tule ikinä pistämään tänne mitään alkupainoja ja jakamaan kilojeni kerääntymistä synnytykseen asti + palautumisen aikaan, jotta naiset pääsisivät vielä lisää vertailemaan. 

Vertailukin kun voi olla aika tapaturmallista, enkä tahdo olla tämän ketjun lisänä hetkeäkään. 

Mikäli näin tapahtuisi, se merkkaisi että olisin hävinnyt taiston tätä kaikkea vastaan.

Ennen kaikkea painoasiat, on raskaana tai ei, ovat yksilöllisiä juttuja, joihin ei mun mielestä ole kenelläkään ulkopuolisella minkään valtakunnan asiaa sorkkia.

Silti, edelleen kauhulla odotan myöhempiä kuukausia ja ihmisten tölväisyjä, mutta en piruvie aio antaa itselleni lupaa loukkaantua yhtään mistään. Itselleen lupien anto voi toimia näinkin päin.

Yritän myös pysyä kovana ensi kuun neuvolakäynnillä, vaikka olen jo vähän ehtinyt sitä kammota. Tähän mennessä siellä ei ole kajottu painohommiini hyvässä eikä pahassa, vaan suhtautuminen on ollut neutraali, juuri sellainen kuin toivoisinkin. Mutta etenkin siksi, että olen antanut itseni syödä mitä huvittaa, surutta ja potematta kauhua, olen joka ikinen kerta pelännyt mennä sinne vaa'alle astumatilanteen vuoksi. Mitä jos ne tällä kertaa sanookin, että painoa on tullut liikaa liian nopeasti? Inhoan olla syynissä, tämä myös siksi että painoani on vatvottu sen satatuhatta kertaa jo aiemmin, lievästi sanottuna riittävästi. 

---

Huolettaahan se, saada lapsi tällaiseen maailmaan, mutta aion tehdä kaikkeni, jotta tämä tyttö mahassani ei koskaan hukkaa itseään etenkään näiden asioiden suhteen. Tai jos niin tapahtuisi, niin tiedän ainakin miten toimia. Mitään en pidä itsestäänselvyytenä. Tällä tavalla oman sairasteluhistoriansa voi kääntää melkein voimavaraksi, sillä huom. joitain jo koettuja asioita ei yleensä pelota kohdata uudelleen. Tällä en tarkoita, että itse syövän selättänyt äiti olisi yhtään vahvempi kohtaamaan lapsensa saman raskaan diagnoosin, en tottavie.

On jo nyt parempi fiilis, kun sain edes vähän tätä asiaa pihalle päästä. Blogger on tästä kätevä, sehän on toiminut roskakorinani jo vuosia. 

Vinkkinä niille jotka pelkäävät uppoavansa suohon uudemman kerran, tai hukkuvansa sinne: kirjoittakaa se häiritsevä ajatus ulos. Ei se sillä kokonaan poistu, mutta niin sitä ei jää hautomaan äärettömyyksiin.