Fotoja viime päiviltä

 Joku purserimies tuli sanomaan, että ei täällä saa kuvata. Noudatin sääntöä tosi paljon ja kuvasin ihan kaikkia ihmisiä. Tämä ainoa jossa kasvot ei näy, joten uskallan pistää ilman pelkoa kutsusta tuomioistuimeen.

Pari alempaa kuvaa taas näitä ylivalottuneisuustykkäämiskategoriaani meneviä. Saa näyttämään jotenkin avaruusalusmaiselta.

 

Hautajaispäivältä. 

Olimme siskoni kanssa pestattuja kuvaamaan koko seremonia.

Se oli hirveää. Yritä nyt samalla kunnioittaa ihmisten surua ja ottaa kuvia = häiritä. 

Oli tiukat paikat, kun tuli aika mennä oman lähipiirinsä kanssa arkun eteen sanomaan hyvästit. Mummini, eli melko suurenmoisen koominen ihminen, luki oman kirjoittamansa tekstinpätkän, jolle olin repeillyt jo aiemmin, (ja jolle isänikin oli nauranut) kuullessani(kuullessamme) sen ennen seremoniaa.

Ne olivat elämäni pisimmät sekunnit. Mutta selvisin kuitenkin, naamioin kaoottisen räjähdyshymyn äärimmäiseksi suruilmeeksi.

Suht tuollaisen kampauksen väänsin kyseiseen tilaisuuteen. Pukuongelma ei ratkennut koskaan. Ompelukone teki tenän, samoin mm. jakun kangas, ja kaikki meni päin helvettiä. Ompelin vielä viittä minuuttia ennen kuin piti lähteä kyytsäämään porukkaa kappelille.

 

Toisin sanoen tein päästäni yhden megakokoisen pallon.


Peeäs: Leonard Cohen Suomeen syyskuussa 2012
Meinasi päästä itku kun 2min. sitten luin tuon artikkelin.
Enää puuttuu Caven ja Waitsin näkeminen.
Cohen on kuitenkin niin paljon vaikuttanut omaan musiikkitykkäämiseeni, että vaikka liput maksaisivat mitä, niin menen paikalle, väkisin tai vähemmällä.